Sairastelua muiden kuulumisten ohella

Sairastelut lapsiperheessä ei ole herkkua. Ihan vaan jos joku ei vielä tiennyt...

Marraskuun loppupuolella meille kotiutui lasten ensimmäinen oksennustauti - ihanaa, tätä olinkin jo innolla odottanut! Ensin aloitti tyttö puolen yön paikkeilla lauantaina ja jatkoi noin 4.30 asti aamulla oksennellen 10-20 min välein. Hankalinta oli se, että tyttö halusi aina nukkumaan takaisin ja siinä pötkötellessä tuli pian uusi paha olo. Onneksi hän yleensä nousi itse seisomaan ja mä hyppäsin sängyn vierestä äkkiä sankon kanssa paikalle. Aamuyöllä alkoi olla kaikilta puhti poissa ja loppujen lopuksi tyttö nukahti mun syliin, oksensi välissä ja jatkoi taas unia siinä vähän pystymmässä asennossa sylissäni. Vihdoin paha olo meni ohi ja sain hänet omaan sänkyyn nukkumaan ja pääsin itsekin hetkeksi nukkumaan (tietysti työpäiväkin oli edessä). Maanantaina päivällä aloitti poika ja mies, jee. Onni onnettomuudessa, että minä olin vielä ihan ok-vointinen ja lisäksi yö meni ihan hyvin, koska koko ilta meni sankon ääressä (noin 4h myös kesti tämä rupeama). Minä itse säästyin vessanpöntön halailulta, mutta olin kuitenkin muiden jälkeen pahoinvoiva, väsynyt ja kuumeinen (olin jokusen päivän sairauslomallakin). Myös muilla oli jonkin verran lämpöä.

Tuosta kamalasta taudista selvittiin, mutta nyt meillä ollaan taas kipeänä - flunssakuumeessa tällä kertaa. Pojalle nousi kuume 2. päivä muistaakseni ja tytöllä nousi kuume 5. päivä. Koko perhe ollaan nuhaisia ja etenkin pojan ruokahalu on ollut kadoksissa. Omituista nämä sairastelut, kun aiemmin tämän 2v 3kk:n aikana ei ole ollut kuin jokunen kuumepäivä molemmilla. No, jospa tämä tästä hiljalleen rauhottuisi.


Muutoin elämä on ollut ihan perinteistä arkea ilman suurempia kommervenkkejä. On käyty lasten isossa puuhapäivä-tapahtumassa, monikkoperheyhdistyksen pikkujouluissa ja naapuritalon tytön 2-vuotis synttäreillä. Isänpäivän tienoilla ajelin lasten kanssa Kuopion landemummilaan vähän ex-tempore ja siellä oli tietysti taas kiva viettää aikaa :) Samaisella reissulla oli "pienimuotoiset" sukujuhlat, kun menimme ravintolaan syömään juhlistaen minun pappani 82-vuotispäivää. Onneksi ravintolasta löytyi erillinen tila meidän porukalle, koska kyllähän meitä varmaan 40 hlöä oli kaikki pienimmätkin mukaan laskettuna. Kaikki sujui tosi hyvin ja muksuille maistui lihapullat ja suolattomat ranskalaiset :D

Puuhapäivä liikuntahallilla

2-vuotis neuvolakäyntikin oli (vähän myöhässä 2v 2kk) sekä pojan viimeinen keskoskontrolli lastenpolilla. Enää käyntejä ei tosiaan tarvita, koska kaikki on hyvin kehityksen saralla. Polilla ei ollut mitään kovin kummoista, pikkuisen tuntui turhalta käynniltä ja pitihän siitä se noin 40e maksaakin: juteltiin, lapset leikkivät ja perusjutut kuten sydämen kuuntelu yms. Polilla pojan mitat olivat noin 11,3kg/86,7cm/48cm ja neidillä neuvolassa 11kg/84cm/48cm. Molemmat ovat alkaneet puhua yhä enemmän ja etenkin Nopsulla on usein paljon asiaa. Hän on ehkä hiukan kehittyneempi tällä hetkellä puheensaralla. Hampaiden harjaamista itse harjoitellaan, lastenlauluja yritetään laulaa mukana, kuperkeikkoja heitellään ja tasajalkaa hypitään. Lempparijuttuja tällä hetkellä taitaapi olla mm. Pikku Kakkonen ja lastenlauluvideot youtubesta (laulavat näissä mukana), dublot, leikkikeittiö + leikkiruuat, sormiväreillä maalaaminen ja sohvalta alas tyynyille hyppiminen. Kiukkukohtauksia on taas ollut aika runsaasti tuolla pojalla :( Ne vaan syö mun hermoja niiiin paljon. Kunpa tää olisi joku vaihe tai liittyis jotenkin tähän sairasteluun ja kun on joutunut olemaan sen takia paljon vain kotona sisällä.

Ai niin, poju kaatui lokakuussa(?) mopolla ulkona ja hammas kolahti huuleen ja maahan sen verran, että ekanakin verta tuli kiitettävästi (onneksi pihalla oli hiukan lunta, koska paperia ei ollut taskuissa yhtään, tietenkään) ja toisekseen toinen etuhammas on nyt mustunut. Ei se onneksi tunnu heiluvan joten eipä sille mitään nyt voi. Pari päivää kys. tapahtuman jälkeen Hilu-neiti sitten rimpuili vaipanvaihdossa sen verran, että liukastui lattialla ja kaatui naama edellä lattiaan. Ja tietty sama juttu: huulessa reikä ja kaamee määrä verta. No, äkkiä vessaan ja lavuaariin sylkemään ja huuhtomaan suuta vedellä. Velikin meinasi vähän huolestua, mutta pysyi rauhallisena varmaan siksi, että itse pysyin myös ja kerroin, että siskoa sattui ja ei ole mitään hätää.

Touhuja kotona ja puistossa

Sitten asiasta kymmenenteen! Joulua en ole juurikaan tänne meille kotiin laittanut: pari tonttua hyllyn päälle lyhdyn viereen, pallovalot, joulutähti eteisen lipaston päällä, minijoulukuusi minkä lapset koristelivat hienosti yhteistuumin ja tosi hienosti :) ja siinäpä se oikeestaan onkin. Mä en nyt vaan jaksa vaihtaa verhoja tms. ja aaton molemminpuolin ollaan mitä luultavammin mummiloissa kuten tähänkin saakka. Mites teillä aiotaan viettää joulua? :)

 Hyvää joulunodotusta Sinulle!

Leikki-ikäinen, aina suloinen?

Se olis kohta jo lokakuu ja uudet kuviot perheessämme alkamassa. Hoitovapaani päättyi elokuun lopussa ja nyt olen ollut koko syyskuun lomalla. Lokakuussa palailen ihan fyysisesti työelämään ja mies jää lasten kanssa kotiin ainakin toistaiseksi. Töihin lähtö jännittää jonkin verran, mutta luulen, että äkkiä siihen taas tottuu. Työt tuovat vähän toisenlaista sisältöä elämään ja ehkä sen myötä jaksaa kotonakin paremmin.

Alkusyksyyn on nimittäin mahtunut aika paljon hermojen kiristelyä kiukku- ja huutokohtausten vuoksi. Tuolla toisella ipanalla on temperamenttia vaikka muille jakaa. Toisen kanssa ei ole ihan samanlaista hammasten kiristelyä, mutta toki hänkin osaa kiukutella ja temppuilla, sekä tietysti kiusata. Toki nyt puhutaan pienistä lapsista, jotka yrittävät päästä jyvälle siitä kuuluisasta omasta tahdostaan ja kokeilevat rajojaan. Pitäisi jaksaa ymmärtää, pitäisi jaksaa ohjata oikeaan suuntaan ja pitäisi olla kärsivällinen. Siinä vaiheessa kun on pyytänyt, maanitellut, käskenyt, ollut huomioimatta ja kokeillut ties mitä keinoja, mutta mitään ei kuunnella vaan sen sijaan huudetaan kurkku suorana jatkuvasti...puuh!

Ei siinä mitään jos tämäkin tapahtuisi vain joskus, mutta kun se on ollut jatkuvaa. Huudetaan korvia vihlovasti puoli tuntia, sitten vihdoin rauhoitutaan, muutaman minuutin paussi ja jostain uudesta jutusta (tai ehkäpä samasta) alkaa se huuto taas....tätä toistuu ja toistuu päivänmittaan niin useasti, että oma pää meinaa räjähtää. Ei saa pukea, ei saa riisua, ei saa vaihtaa vaippaa. Kaikki pitää tehdä väkisin. Hiki tulee, hermot kiristyy. Ulos ei haluta, mutta lopulta ulkona onkin tosi kivaa, sisälle ei haluta.

Kukaan ei suostu kulkemaan portaita vaan ollaan spaghettia talon alakerrassa. Raahataan huutavia spaghettilapsia (tai ainakin toista) pitkin portaita kotiovelle, ehkä toinen kävelee itse, ehkä ei. Kotonakin huuto jatkuu ja jatkuu. Mielessä liikkuu: "Mikä tuota kakaraa vaivaa?! En jaksa enää yhtään". Nyt on onneksi ollut muutama päivä vähän seesteisempää ja kylläpä on päivät tuntuneet paljon leppoisimmilta. Jotenkin sitä väsyy ja turhautuu niihin huutokiukkuihin niin kovasti, että tekis vaan mieli lyödä hanskat tiskiin. Onneksi löytyy henkilöitä, jotka ymmärtävät tilanteen ja joille voi omaa turhautumista myös purkaa. Tuntuisi aika yksinäiseltä jos ei voisi kenellekään kertoa, että välillä ketuttaa ja rankasti. Kaksi uhmaikäistä ei tietenkään helpota asiaa.

Joo joo, semmoisia ne "uhmaikäiset" on. Uskallan väittää kuitenkin, että toiset lapset ovat "helpompia" kuin toiset. Sen huomaa jo tästä meidän kaksikosta: toinen on kuin kirpeä puolukka ja toinen makea mansikka :D  Toisen kiukkuhuudot kestääkestääkestääääää ja toisen on ohi minuutissa tai parissa. Mikäs siinä jos elämä olis pelkkää jälkimmäistä.

Muistutan nyt kuitenkin tämän tekstin mahdollisia lukijoita, että lapseni ovat ihania ja he ovat rakkaimmista rakkaimpia. Tämä on vain yksi rehellinen teksti, yhdeltä 2-vuotiaiden kaksosten äidiltä, jolla menee välillä hermot. 

Tämän postauksen kuvituksesta kiitokset äitihahmo Tiinalle ja Team Ämmille! Tiinan mahtavia tupla-arjen kuvituksia voi löytää vaikkapa "Montako saisi olla?" facebook-ryhmästä. Lupa kuvien jakoon luonnollisesti kysytty :)

Ja vielä viimeisenä: Luin jokunen aikaa sitten mielestäni hyvän artikkelin "Taisteletko turhaan uhmaikäisen kanssa? Anna vähän periksi" (kirj. Anna Tommola) ja voin suositella luettavaksi muillekin! Tässä kolme lainausta artikkelista, jotka olisi hyvä muistaa pikku-uhmisten kanssa taistellessa ;)

Pari–kolmevuotiaana lapsi harjoittelee ahkerasti oman tahdon ilmaisua. Vaikka kehitysvaiheesta käytetään usein nimitystä uhmaikä, lähtökohtaisesti siinä ei ole kyse uhmaamisesta, sanoo varhaiskasvatuksen professori Marja-Leena Laakso Jyväskylän yliopistosta.
Pieni ihminen haluaa vain tehdä itse itseään koskevia valintoja – koskea, kiivetä, mennä tai olla menemättä – aivan kuten kuka tahansa. Omaehtoinen toiminta on yksi ihmisen psykologisista perustarpeista.

                                                                ***********

Oman tahdon harjoitteleminen on osa itsenäistymistä ja identiteetin kehittymistä, joka jatkuu läpi lapsuuden. Uhmavaihe on tärkeä lapsen itseluottamuksen ja elämässä pärjäämisen kannalta, toteaa kasvatustieteen tohtori, kasvatusneuvoja ja kouluttaja Arja Lundán. Lapsi opettelee pitämään puolensa ja sanomaan ei.

                                                               ***********

Lapsi tarvitsee turvallisia rajoja. Aikuisen on kuitenkin hyvä valita taistelunsa. Kaikkiin pikkulapsen sodanjulistuksiin on turha lähteä mukaan, jotta arki ei ole jatkuvaa vääntöä, Lundán sanoo.

Ajatus liikennevaloista voi auttaa hahmottamaan asiaa. Vihreän valon asioista, kuten lempiväristä tai mieluisasta leikistä, lapsi voi ikänsä mukaisesti päättää itse. Keltaisen valon asioista voi neuvotella tai tarjota vaihtoehtoja: otetaanko aamupalaksi puuroa vai viiliä. Punaisen valon asioista ei voi joustaa: auton alle ei juosta, hellaa ei kosketa, hampaat pestään.

Kerro toki, mitä mieltä olet artikkelista jos sen kävit lukemassa. Tietysti saa laittaa myös mielipiteitä itse postaukseen liittyen :)

Maaliskuun kuulumisia

[Teksti kirjoitettu osittain noin viikko sitten 18-19.3.]

Herttilei tää kuukausi on mennyt vauhdilla! Miehen lomaviikolla kuun alussa lähdettiin käymään Kuopion mummoloissa ihan ajan kanssa. Parina päivänä oleiltiin miehen vanhemmilla ja muuten mun porukoilla. Yhtenä päivänä käytiin myös ystäväni lapsen 1v. synttärijuhlissa. Mä jäin vielä muutamaksi päiväksi Kuopioon lasten kanssa, kun mies jo palaili töihin kotikaupunkiimme. Vähän uhmattiin kohtaloa koko reissulla, koska toinen mummi oli kovasti kipeänä, mutta ei sitten kuitenkaan haluttu perua lomasuunnitelmia. Onneksi kukaan meistä ei tullut lopulta kipeäksi ja kivaa oli tietysti viettää aikaa läheisten kanssa.  

Päivittäin ulkoiltiin pihassa erinäköisillä kokoonpanoilla (minä, isi, lapset, pappa, M-täti, I-eno, V-täti). Naperot laski pulkkamäkeä innoissaan ja minä rakensin heille myös hienon peppumäen isoon lumipenkkaan (pieneen mäkeen). Siinäkin sai ihan hyvät kyydit! Tepasteltiin pihalla, potkittiin palloa, istuttiin puutarhakeinussa ja mun oli ihan pakko tehdä lumiukko pihaan napottamaan! :D

Reippaat ulkoilijat

Neiti grillin äärellä toisen tädin kanssa

Iskä antaa vähän mukeloille vauhtia. Kuopiossa pulkkailtiin mummilan pihassa päivittäin ja siinä oli kiva pieni mäki, joka oli juuri sopiva taaperoille.

Lapset nauttivat tosi paljon, kun oli tilaa temmeltää ja muita viihdyttäjiä sekä leikittäjiä ainaisen äidin ja isin sijaan! Kotiin tultuamme poika vetäskin semmoiset kilarit, että oksat pois. Protestoi vissiin kotiinpaluuta :D Kieltämättä itki ja huus koko illan...mikä lie oli?! Tätä itkua, huutamista ja kitinää onkin nyt viime aikoina riittänyt (toi yks kotiutumisilta oli vielä oikein ultimatehuutoa) valitettavan paljon. Pojan puolesta siis (likka on ihan tyytyväinen oloonsa) ja oon aika loppu asian suhteen. Päivät on tosi raskaita, kun yks itkee ja vinkuu parin minuutin välein eli kun huutojen jälkeen rauhoittuu, aloittaa pian uudestaan jostain ihan mitättömästä asiasta tai sitten sillä on joku, mistä en tiedä.

On käyny mielessä, että voisko esim. korvat vaivata, kun pojallahan oli se tulehdus molemmissa kuukausi takaperin. Ei olla käyty vielä jälkitarkastuksessa, koska se hoidetaan ensi viikon lääkärineuvolassa. Toivottavasti korvat on OK, koska jos kaikki huuto oliskin johtunu korvista....Kovasti kyllä kuolaakin ja syö käsiään, että maybe hampaitakin vois olla tulossa. Tai sitten joku vaihe tai temperamentti, mistä mä tiiän! Toisaalta toivon, että joku syy löytyis ettei olis vaan luonteenpiirre, huoh. Mä en vaan jaksa ja siitäkin tulee vielä huono omatunto itelle, kun tuntuu, että turhaudun tuohon jätkään niin paljon ja hermostuttaa =/

Muutoin menee ihan kivasti: ollaan ulkoiltu paljon, liukasteltu puistossa ja läträtty kuralammikoissa. Ruoka ja unet maistuu. Päiväunet on nyt ollu lähes poikkeuksetta jopa 2-3 tuntia! Toisaalta mietin, onko unet vähän turhankin pitkiä välillä, kun aamulla herääminen on siirtynyt aiemmaksi. Eli eikö unta riitä enää yölle? Siis noin klo 7 meillä herätään ja joku aamu jopa 6.20-6.50. Kyllä toi kellonaika sais seiskalla alkaa!

[Alla oleva teksti kirjoitettu pe 25.3.]

Päivät poitsun kanssa ovat helpottuneet ja hän on ollut selvästi tyytyväisempi eikä niin itkuinen kuin vielä viikko sitten :) Jes jes jes! Toivottavasti tää pysyykin näin! Miten voikin tuntua päivät erilaiselta, kun yks ei koko ajan kitise, huuda tai itke!

Lääkärineuvolassa käytiin eilen ja molemmilla oli terveet korvat eli ei johtunut kitinät onneksi mistään tulehduksesta korvissa. Typsykän kanssa käydään polilla kunhan saamme sieltä kutsukirjeen kotiin, koska pienen pieni sivuääni kuului sydämessä. Lääkäri sanoi, että pienetkin äänet hän konsultoi eteenpäin ja polilla katsotaan sitten, onko tarvetta ultrata. En ole huolissani ja lääkärikin sanoi ettei kannata yöunia menettää. Muuten kaikki oli oikein hyvin ja naperot olivat tosi reippaita sekä touhukkaita. Poitsu kävi välillä mun sylissä, kun taas likka touhuili omiaan eikä äidin sylin olemassa oloa edes muistettu ;)

Seuraavaksi tulossa postausta kevään vaatteista ja kengistä.

1,5 vuotta, eikä suotta! Mitä kuuluu, mitä lapset osaavat, millaisia he ovat?

Eilen 11.2.16 napsahti naperoille 1,5 vuotta täyteen. Oon jo kauan miettinyt, että pitäisi kirjoitella, mitä meillä tällä hetkellä osataan, millaisia lapset ovat ja mitä meille kuuluu, joten ehkäpä nyt olisi siihen hyvä sauma, kun tuli tuo yksi ikäetappikin vastaan. Oon kyllä aloittanut postausta jo useamman kerran, mutta jostain syystä siinä vaiheessa ei oo oikein tullu mieleen noita osaamisjuttuja :D Koitan siis nyt kirjoitella edes jotain.

Elo meillä sujuu aika säntillisesti tiettyjen aikataulujen mukaan. Nykyisin heräillään klo 8 pintaan. Neiti on yleensä heti valmis leikkeihin, mutta poika on (valitettavasti) kitisevää tyyppiä herättyään ja vähän aikaa pitää oleskella sylissä ennen muita toimia. Pottahommia ei olla vielä juurikaan harjoiteltu, mutta hiljalleen yritän aamuisin istuttaa potille edes hetkeksi aamupesujen ja päivävaatteiden vaihdon yhteydessä. Neiti ei viihdy potalla 10 sekuntia pidempään, mutta poika istuu vähän kauemmin. Iltaisin myös yritetään käydä istumassa edes hetki. Tuloksia ei olla saatu niin lyhyissä ajoissa, joten eipä nuo taida vielä tajuta miksi potalla istutaan.

LEIKIT

Leikkitouhuissa likka on meillä se dominoiva osapuoli. Haluaa useimmiten saman lelun kuin pojalla, mennä keinuhepan kyytiin just silloin kun veli istuu siinä tai muuta vastaavaa. Saattaa myös töniä tai repiä vaatteista, kädestä tai hiuksista. Soppa onkin valmis, kun kiellän ottamasta leluja kädestä tai menemästä just siihen veljen leikkiin. Likka raivostuu kielloista ja poika huutaa jos en ehdi ajoissa tilanteeseen.

Leluja kokeillaan vielä paljon suulla, mutta myös jotain "järkeviä" leikkejä osataan. Esimerkiksi nukkevauva osataan viedä rattaisiin ja sille syötetään pyynnöstä lelulusikalla ruokaa. Sankoon laitetaan tavaroita/leluja/paperisilppua ja sitten hämmenetään lusikalla/kapustalla/lapiolla. Parkkitaloon ajetaan autoja ja heitellään niitä sieltä alas. Äitiä tai iskää juostaan/pikakävellään karkuun, kun äiti/isi muuttuu leijonaksi ja murisee. Äitiä säikähdetään, kiljutaan ja nauretaan, kun äiti on nurkan takana piilossa. Verhojen taakse voi itsekin mennä piiloon ja tietokonepöydän alla on kiva maja.

Kirjoja tykätään katsella tosi paljon ja kirjoista tunnistetaan asioita ja niitä osoitetaan pyydettäessä. Tai sitten he osoittelevat asioita ja ne pitää sanoittaa. Tämä liittyy myös kaikkeen kotona eli usein pitää kertoa mikä on mikäkin: osoitellaan esim. lamppuja, tauluja, kukkia, kehonosia (silmät, nenä, suu, kieli, korvat, masu, napa, tukka, pää, sormet, varpaat, jalat, kädet, peppu), vaatteita (paita, housut, sukat, pipo, rukkaset etc.). Lempparileluja ei taida varsinaisesti olla, mutta esimerkiksi keinuhepasta, rakennuspalikoista, soivista leluista, paperista (jota voi silputa pienenpieniksi paloiksi), muovipulloista ja vedettävästä koiralelusta tykätään.

TEMPERAMENTTIA?

Noppa-poika on kovin itkuherkkä ja valitettavan monesti itsellänikin menee siihen huutoon hermot. Toki joskus huutoon on ihan syynsä, mutta usein tuntuu, että ihan vaan naps yhtäkkiä "päättää" ruveta kiukuttelemaan. Ja se kiukku ei oikein tahdo mennä ohi vaan kovenee kovenemistaan. Ja ääni on kova! Jos tyttö kiukuttelee, se kestää yleensä hetken verran. Noi pojan huutokiukut ja itkut meinaa viedä minusta kaikki mehut. No, nyt oon vähän ottanu jäähyä käyttöön pojan kanssa. Vien makuuhuoneeseen (ovi raollaan) ja sanon, että nyt rauhoitu siellä. Useimmiten menee 5 sekuntia ja poika hiljenee, avaan oven ja kehun kuinka hienosti hän rauhottui. Joskus homma on sillä selvä, joskus seuraava raivari alkaa parin minuutin sisällä.

Nyt viime aikoina kiukkuja on ollut vielä enemmän, luultavasti (ja toivottavasti) johtuen sairastelusta. Molemmat ovat olleet räkäisiä ja yskäisiä. Tytöllä oli parina päivänä vähän lämpöä, pojalla sen sijaan lämpöä ja muutamana päivänä kovempi kuume. Eilen lähdin lääkäriin kolmenvartin varoitusajalla rattailla tuossa loskasäässä ja sanonpa, että ei ollu herkkua. Piti juosta osa matkaa, kun tuli niin kiire. Mutta onneksi käytiin, koska pojalla olikin tulehdus molemmissa korvissa ja nyt on ensimmäinen antibioottikuuri päällä. Luojan kiitos viime yö oli normaali, koska neljä edellistä yötä oli ihan takamuksesta suoraan sanottuna. Eipä tullu paljon nukuttua. Eli onneksi sairastelut alkavat olla pian ohitse, LUULEN ainakin!

MITÄ JO OSATAAN?

Jos jätetään itkut ja kiukut huomiotta, meillä asustaa kaksi jo aika fiksua pikkunaperoa. Kummallakaan ei tule vielä sanoja, mutta ymmärrystä ja erilaisia taitoja löytyy :)

• leluja ja vaatteita siivotaan laatikkoon pyynnöstä (joskus tietysti ei vaan huvita)
• kauppakassit puretaan hienosti
• äidille tuodaan pyykkikoneesta märät vaatteet, jotta äiti voi ripustaa ne kuivumaan
• pyynnöstä (useimmiten) annetaan halit ja tyttö pusuttaa

Hilu-tyttö on kiinnostunut pukemisesta ja yrittää laittaa vaatteita päällensä milloin mitenkin. Kengätkin pitää saada joskus jalkaan sisällä ja vaippasiltaan on ihan paras juosta pitkin asuntoa. Nämä koskevat molempia. Kun ollaan lähdössä ulos ja otan ulkovaatteita esille, molemmat menevät eteisen lattialle istumaan ja antavat pukea (yleensä) tosi hyvin ja odottavat (yleensä) hienosti kunnes kaikki on valmiita lähtöön.

Ruokailun suhteen ollaan menty vielä sormiruokaillen, mutta nyt parin päivän sisällä Hilu ei ole suostunut kovin paljoa syömään joten päädyin antamaan hälle lusikan. Eilen ja tänään lusikoi ekoja kertoja ruokaa suuhunsa (siis niin että oikeasti sai syötyä lähes lautasellisen) ja onnistui tosi hienosti! Noppa tietysti haluaa lusikan myös, koska siskollakin on, mutta ei oikein edes yritä syödä sillä vaan paukuttaa lusikkaan lautaseen. No, nyt oon sit ite ottanu vielä yhen lusikan ja syöttäny sillä vaivihkaa Noppaa. Lusikalla syömistä ei olla juurikaan harjoiteltu joten tosi jännä, miten toi likka sen jutun hoksas ihan yhtäkkiä :)

Molemmat kävelevät varmasti ja juoksuaskeliakin koitetaan ottaa, mutta ehkä se on vielä enemmän sellaista pikakävelyä :D Ulkonakin kävely onnistuu hyvin tasaisella, mutta jos kompastutaan niin ylös ei kumpikaan pääse ilman apua. Ulkona viihdytään kyllä hyvin, mutta nyt alan tajuta, miten hankalia ulkoiluhetket voivat kaksosten kanssa olla. Toinen menee toiseen suuntaan ja toinen toiseen. Eli ulkoiltava olisi jossain, missä ei pääse tapahtumaan vaaratilanteita jos en saakaan pidettyä molempia ihan siinä vierellä. Ja nyt on vielä helppoa, kun kumpikaan ei oikeasti juokse ja toppavaatteissa taapertaminen on hiukan hitaampaa!

Kieltojen totteleminen on vielä vähän niin ja näin. Monenmonta kertaa päivässä joutuu kieltämään nätisti ja vähemmän nätisti, aina samoista asioista. Ja mulla nousee savu korvista! On se vaan hirvittävän turhauttavaa ja kun toisen saat siirrettyä vaikka kielletystä paikasta pois, on toinen samassa paikassa jo virne naamalla. Turhauttavaa!

Musiikki aiheuttaa myös virneitä kasvoille ja molemmat osaavat humputella musiikin mukana. Tyttö osaa hiukan leikkiä mukana (ja joskus hyräilee hiukan), kun taas poika ei vielä leiki samalla tavalla itsenäisesti. Lempparilaulu taitaa olla edelleen hämä-hämähäkki. Jalkoja osataan tömistellä lattiaan ja taputtaminen on ihan piece of cake :)

Puuh, jokohan tässä olis riittävästi. Alkaa ajatukset jo meikäläiseltä loppua! Ai niin, siitä pitikin vielä kirjoittaa, että 2. helmikuuta olleen kaksosten päivän kunniaksi meidän seudun Monikkoperheet ry järjesti liikuntatapahtuman eräässä liikuntakeskuksessa ja siellä käytiin viime lauantaina. Kokeiltiin temppurataa, huidottiin sählymailoilla ja osallistuttiin vanhempien ja lasten akrobatiatunnille. Päivään kuului myös ruokailu, jonka jälkeen lähdettiin kotia. Itse lähdin tosin lähes samantien takaisin Boxing-tunnille!

Marraskuun alku: voihan flunssa!

Heipähei pitkästä aikaa! Meillä on podettu räkätautia ja yskää nyt viikon verran niin lasten kuin itsenikin puolesta =/ Mies kärsi samat vaivat meitä ennen joten kiitti vaan isi, tartutit tän meihin :D (ei oo kyllä välillä naurattanut - tästä kohta lisää)

Käytiin viikko sitten taas Kuopiossa mummoloimassa ja mun koko sisarusparvi oli koolla landemummilassa. Tai no pikkuveljeä ei kyllä paljoa ehtinyt näkemään, kun sen piti pyyhältää paikasta toiseen. Kahviteltiin kuitenkin jo etukäteen tulevan Isänpäivän kunniaksi. Omalle iskälleni ostettiin siskojeni ja veljeni kanssa Jari Litmanen 10- kirja.

No mutta palatakseni siihen flunssaan...argh, kaikki nukkumiseen liittyvät jutut, etenkin yöunet, oli aivan katastrofia koko Kuopion reissun ajan! Oli varmasti monen sattuman summa, että homma meni päin seinää: flunssa, kotiin unohtuneet tuttipullot, tutittomuus. Selitän hiukan. Flunssan vuoksi en halunnut antaa naperoille tutteja, koska ajattelin, että ne ovat vain haitaksi kuten ennen jos on ollut flunssa. Tutti suussa ja nenä tukossa on vähän vaikea hengittää. Lisäksi oltiin jo hienosti totuteltu nukkumaan kotona ilman tutteja. Unohtuneet tuttipullot aiheutti sen, että ennen yöunia ei juotu iltamaitoja. Kunnon satsit iltapuuroa kyllä syötiin, mutta ehkä se pullomaito on rauhoittava tekijä sekä merkki tulevista yöunista. Päätin kuitenkin, että ilman mennään, kun ei sitä maitoa nälkään juoda kuitenkaan. Vikatikki maybe!

Lopputulema oli se, että kumpikin taisteli nukahtamisen kanssa äärettömän kauan - niin päivällä, illalla kuin yölläkin. Mitenkään ei ollut hyvä! Taistelin yksin, taistelin pikkusiskoni kanssa (koitti rauhoittaa toista sylissä ja minä toista), ja taas yksin. Molemmat vain karjui ilman toivoa nukahtamisesta. Minun syliin nukahdettiin välillä, mutta heti kun laskin sänkyyn, oli soppa taas valmis kiehumaan. Ja kun toinen huutaa toisessa sängyssä, lietsoi se toisenkin taas huutamaan. Yleensä toisen itkut ei kotona niin kamalasti vaikuta, mutta nyt molemmat oli niin herkillä. Kaikesta itkusta ja huudosta aiheutui nenän vuotaminen ja entistä hankalampi olo molemmille. Jonkun kerran niistin nenät nenäfridalla, mutta sekin aiheuttaa yleensä kaamean huudon (ja seurauksena taas nenän vuotaminen) joten eipä paljon edes hyödyttänyt.

Parina iltana toinen tai molemmat suostuivat nukahtamaan vain matkasänkyjen viereen mun patjalle tai jopa lattialle. Sänky ei kelvannut, ei ei ei! Teinkin siihen sitten lattialle peitosta alueen, johon nostin lattialle nukahtaneen nukkumaan ja toinen nukkui mun patjalla. Minä koitin itse sitten nukkua jossain siellä välissä/lasten vieressä, puoliksi kovalla lattialla ja puoliksi patjalla. Eipä siinä tilanpuutteessa vielä mitään, mutta parina yönä neiti H heräili noin tunnin välein ja poika vielä pari kertaa siellä välissä. Heräilyjen jälkeen nukahtaminen oli taas tuskaa ja yhtenä yönä valvoskelin patjalla/lattialla kieriskelevän ja välillä sylissä rimpuilevan neidin kanssa ehkäpä noin 1,5h. Poika nukkui onneksi paremmin, kun vaan sain nukahtamaan, mutta puuh tota likkaa. Mulla alkoi jo hermot ja verisuonet katkeilemaan. Mä en tajua, miten joku voi kestää samantyyppisiä nukkumisvaikeuksia kuukausitolkulla huonounisen lapsen kanssa! Kyllä pitää olla sitkeetä tekoa äidin/isin! Huh!

Oliskohan ollut viimeinen päivä ja päätin kokeilla niitä himputin tutteja. Olin kyllä varma, että naperot ei sitten pysty hengittämään, mutta nuhasta huolimatta tutit auttoivat ja molemmat nukahtivat aika hyvin päiväunille ja tietysti tutit tulivat käyttöön myös yöllä. Sain vihdoin hiukan nukkua, vaikka aamuherätys olikin tosi varhainen. Superhuonojen öiden jälkeen sain onneksi ottaa päiväunet ja naperot puuhastelivat sillä aikaa mm. tätien kanssa. Oli kyllä hermot niin kireellä koko reissun ajan ja vähän pettynyt olokin siitä, koska halusin vain mukavan reissun. No, näin tällä kertaa. Olis pitänyt uskaltaa kokeilla tutteja aiemmin, mutta ennen flunssassa ne ovat lähinnä hankaloittaneet asioita, kun ne suussa ei ole pystytty hengittämään ja sitten ne on pitänyt ottaa suusta väkisin ulos, mikä on aiheuttanut tietysti lisää huutoa.

No se siitä reissusta. Sen jälkeen ollaankin oltu vain kotosalla ja perhekahvilakin jätettiin keskiviikkona väliin ettei mennä tartuttamaan muita sinne. Vähän on naperot olleet kiukkuisia ja kovasti roikkuvat mun jaloissa haluten syliin. Nyt on jonkun kerran tullut myös tilanne, että isin sylistä onkin haluttu pois ja tultu hakeutumaan mun syliin. Kuopiossakin sylejä oli tarjolla, mutta ei..äitin syliin vain. Olisko tää joku äitikausi? Sylihetkiä pidetään tietysti ja paljon nujuan lattian tasossa lasten kanssa, mutta ihan koko ajan ei vain oikeasti jaksa. Ja sitten kun näitä huomionhakijoita on se kaksi. Molempien pitäis päästä syliin, molempia pitäisi viihdyttää, molempia pitäisi lohduttaa, molempia pitäisi ymmärtää. Vajavainen äiti kuittaa tällä kertaa tällaisia kuulumisia!

Kitinää ja huutoa, tuplana tietty

(Kirjoitin tän tekstin itse asiassa eilen ja jäin pohtimaan, julkaisenko tätä ollenkaan. Tämän illan perusteella: todellakin julkaisen! Saa kai sitä jotain muutakin kirjoittaa kun hehkutuksia arjen ihanuudesta. Postauksen lopussa vielä kursivoitu tämän illan kuulumiset.)

Useimpien blogien päivitykset liittyvät ihaniin kesäisiin päiviin ja tekemisiin. Omat fiilikset vaihtelee ja onhan tässä arjessa toki kivojakin hetkiä, mutta...kyllä on hermot ollu tiukilla viime aikoina.

Ipanat ovat muuttuneet vinkuapinoiksi ja päivät täyttyvät kitinästä ja karjumisesta - ihanaa, not. Välillä tuntuu ettei mitenkään ole hyvin: huudetaan kun ei päästä sohvalle, huudetaan kun päästään sohvalle mutta ei voi päästää kiipeilemään niin että sohvalta tiputaan alas, huudetaan kun vessan tai kylpyhuoneen ovi laitetaan nenän edestä kiinni (vessassa kissan hiekkalaatikko, kylppärissä huono lattiakaivon ritilä joka irtoaa ja sit sinne kaivoon mentäis tonkimaan), huudetaan kun ei päästä syliin tai jos päästään syliin niin siinäkään ei ole hyvä, huudetaan sohvaa vasten seistessä ja jaloissa roikkuen, huudetaan missä tahansa seistessä kun se on niiiin hirveen kamalan ihanaa että koko ajan pitää nousta ylös mutta sitten siinäkään ei ole hyvä...huudetaan ihan muuten vaan. Välillä tuntuu, että hitto en jaksa kuunnella enää yhtään.

Päivitin tuon blogikuvauksen kuvan ja se olis aika osuva jos ikkunassa roikkuisin minä ja kuvateksti olis "päästäkää mut pois". Siltä on välillä viime aikoina tuntunut. Eikä auta, että näitä vinisijöitä on kaksi. Toinen jos on kerrankin hiljaa niin tietysti toinen ei ole hyvää fiilistä nähnytkään. Ja sitten toistepäin - tai yhtä aikaa.

Mies on tulevan syksyn ja kevään töissä. Minä jo kauhulla ajattelen, miten jaksan noitten kanssa riekkua päivät. Onneksi miehellä ei tule olemaan pitkät työmatkat joten kun työpäivä on ohi, pääsee aika sutjakkaasti kotia. Minähän mietin jo, että pitääkö mun lähteä tammikuussa töihin, mutta nyt unohdetaan se ajatus ja koitetaan sinnitellä ainakin kevään loppuun. Kevääksi (tammi-touko) ei oo oikein mitään järkeä laittaa lapsia hoitoonkaan ja lähteä ite töihin, kun hoitomaksut olis sen verran korkeat, että eipä paljon kannattaisi. Ehkä hiukan, mutta...no, en vaan just nyt näe siinä järkeä. Eikä mua kyllä työtkään oikeastaan houkuttele, kun nyt on mahdollisuus vielä olla kotona.

Ongelmaa tuottaa edelleen noitten kanssa lähteminen niinkin yksinkertaisesti kuin pihalle. Tässä lähipäivinä oon parina alkuiltana roudannut noi pihalle ja aika raskasta se on :/ (Blogia aiemmin lukemattomille: kerrostalo, ei hissiä, rattaat alhaalla lukko-ovien takana etc.) Enkä tiedä auttaako se, että noi oppis kävelemään? Sitten pitäis kuitenkin selvitä portaista kahden "pää eellä portaat alas"- meiningistä ja ulkona molemmat tepsuttelee eri suuntiin ja mä juoksen niitten perässä?

Välillä kateellisena ajattelen yksöslasten äitejä. Kuinka helppoa olisi jos näitä olisikin vain yksi. Sen kuin vain koppais lapsen kainaloon ja menoks! Ei hajois oma kroppa, kun yrittää kantaa kahta kainaloissa tai toista kainalossa ja toista turvakaukalossa. Vois keskittyä vain yhteen. Lähteä vaikka ihan extempore käymään lähikaupassa (tai missä vaan) lapsen kanssa. Penska syliin/rattaisiin ja menoks. Mutta ei. Nyt vaaditaan pitkä pohdintahetki, jaksanko lähteä noitten kanssa riekkumaan. Olisko parempi vain jäädä kotiin? Meneekö vain omat hermot jos lähdetään? jne. Ikävää, kun pienestä asiasta tuleekin niin iso.

Tuskin olen yksin ajatusteni kanssa enkä edelleenkään vähättele haasteita yhdenkään noin 1v. lapsen kanssa. Tämä nyt vain on meidän tämänhetkinen tilanne ja nämä minun mietteitäni tällä hetkellä (ehkä huomenna taas on parempi päivä). Lapset ovat rakkaita ja tietysti he ovat ihania, suloisia ja minun muruja. Heistä on seuraa toisilleen koko ajan enemmän ja enemmän, tänäänkin naureskelivat toisilleen ja peräkanaa kontataan pitkin ja poikin asuntoa - joskus iloisina ja toisinaan vähemmän ;) On kuitenkin  äärimmäisen rasittavaa, kun saat toisen ipanan tyytyväiseksi, mutta toinen huutaa jaloissa. Jos lasket tyytyväisen lapsen vaikkapa sylistä lattialle ja otat vuorostaan huutavan syliin, niin eipä se tyytyväinen lapsi enää olekaan tyytyväinen vaan sama huutokonsertti jatkuu, mutta tällä kertaa toistepäin. PUUUUUH! Toki pidän noita yhtä aikaakin joskus sylissä, mutta sekin voi olla vaikeaa jos siinä ei istuta nätisti vaan kiemurrellaan ja pitäis siitäkin sitten johonkin päästä.

Nyt voisin kysyä muilta monikkoäideiltä jotain selviytymiskeinoja eli sana on vapaa :D

Tuosta lähtemisen vaikeudesta huolimatta olen nyt miettinyt, että pakko tuohon syksylle on jotain ohjelmaa kehitellä. Pakko mun on lähteä silloin tällöin noitten kanssa jonnekin! Olen ajatellut lähellä toimivaa perhekahvilaa ja muitakin vaihtoehtoja pitäisi kartoittaa vielä.

Millaisia aktiviteetteja sinulla on syksyn varalle? 

Tänään mies kantoi toisen ulos lähtiessään kauppareissulle ja minä toisen. Oltiin ulkona vajaa tunti ja kivaakin oli. Neiti tykkää olla hiekkalaatikolla ja onneksi yllättävän vähän laittaa hiekkaa suuhun. Poju sen sijaan konttasi pitkin nurtsia aika kaukana hiekkiksestä ja leikki jalkapallolla. Mulla oli toinen silmä kohti hiekkalaatikkoo ja toinen silmä vastakkaisessa suunnassa pojan touhuissa. Piti sitten lopulta kantaa neiti sinne veljen luokse, että voin pitää molempia paremmin silmällä. Kiikuttiin, vähän naurettiinkin ja kovasti seurattiin, mitä naapuritalon lapset touhuaa. Mies palas kaupasta ja kantoi apunani toisen sisälle, minä kannoin toisen. Ja siihen se ilo taas loppui eli huuto alkoi. Miehellä toki peli-ilta ja mä jäin noitten huutajien kanssa tekemään iltatoimet. Ai että mun pää meinas äsken poksahtaa! Thank god sain pennut just sänkyyn yöunille! Blaaaaaa, pakko purkaa tää paska nyt tänne. Mä niin odotan, että tää vaihe(???) loppuis.

Pieniä muutoksia arjessa ja Nestlen ruokapaketti monikkoperheille

Edellisen postauksen yhteydessä mainitsin, että lapset siirtyis nukkumaan myös ekat päikyt sisällä, koska vaunukopat onkin jäämässä pieneksi ja kesällä parvekkeella on aika kuuma. Näin siis teimme ja pari päivää meni ihan loistavasti - nukkuivat jopa omissa sängyissään vähän pidempään :D Nyt on kuitenkin ongelmaksi muodostunut Neiti Känkkäränkän nukahtaminen. Tyttö on siis ollut kieltämättä ja kaunistelematta vähän rasittava viime päivinä. Karjuu ja mölisee (ei kunnon itkua vaan semmosta huutoa) pitkin päivää ja hiukkasen alkaa jo oma nuppi turpoomaan huudosta. Tämän vuoksi myös nukahtamiset on ollu vähän hankalampia tilanteita kuin mihin ollaan totuttu ja huudollaan tyttö häiritsee sitten pojankin nukahtamista tai jos poika on jo nukahtanut, herää hän sitten siihen huutoon. Lisäksi tytön nukahtamista häiritsee se seikka, että sängyssä pitää pyöriä niin mahottoman paljon.

Viime yön nukkumismeininkiä, heh. Tytölle pitäis kyllä ostaa kunnon reunasuojus. Meillä on semmoinen huono lärpäke, josta ei oo mitään hyötyä, kun ei oikein pysy paikoillaan. Pojan sängyssä on vähän parempi reunasuojus, kun hän pyöri aiemmin enemmän sängyssään. Ostoslistalle siis!

Karjumiselle ei olla oikein syytä löydetty. On epäilty hampaiden tuloa ja annettiinkin jonkun kerran särkylääkettä. Yhtenä iltana se tuntui auttavan, mutta seuraavana päivänä taas ei, joten sit aloin miettimään, että onko syynä kipu? Ei turhaankaan viittis lääkettä antaa. Olen miettinyt myös, että onko huuto jotain turhautumista. Ei pääse liikkumaan kuten haluaisi tai jotain? Tänään oli ehkä hiukan parempi päivä joten toivotaan, että tilanne vähän rauhoittuisi. Verenpaine kohoaa myös helposti jos tyttö onkin sattumalta hiljaa ja poika sitten aloittaa omat vininänsä. Mulla taitaa olla aika huono toleranssi noihin huutoihin :(

Onneksi yöt on menny vielä ihan hyvin..tai no alkuyöstä on molemmilla tullut itkukohtauksia sekä useita heräilyjä ja poika on vaatinut sylissä rauhoittelua. Meillä kun ei tätäkään oo tarvinnut tehdä juuri lainkaan ikinä - ehkä joskus minivauva-aikaan. Ehkä valitan jonkun mielestä turhasta, mutta meitä nämä ihmetyttää, kun aiemmin kaikki mennyt niin sulavasti. Olenkin ajatellut, miten sitä ois pää kestänyt jos ois ollut koliikkia tai muuten vain ei niin tyytyväiset vauvat. Kai siihen ois jotenkin sopeutunut. Pakkohan se ois. Kaikki kunnia siis heille, joilla on itkuisemmat lapset tai jopa koliikkia tai muuta vastaavaa!

Tänään Neiti Känkkäränkkä ei suostunut nukahtamaan ekoille päikkäreille millään. Poika kyllä onneksi nukkui eikä välittänyt huudosta. Neiti sitten vietti laatuaikaa olohuoneessa ja meni ekan kerran (yöunien jälkeen) nukkumaan vasta noin 12.30 (yöunilta herättiin kuitenkin jo joskus 6.15). Poika meni toisille päikkäreille jo klo 13.30 maissa, joten vähän limittäin meni nukkumiset tänään. Molemmat heräili sitten vaille kolme ja valvoivat yöuniin saakka eli kummasti olivatkin lopulta samassa rytmissä aamupäivästä huolimatta :D

Minä käväisin pikaisesti kaupungissa, kun oli asiaa postiin ja postiautomaatille. Mun siskoni oli lähettänyt kirppislöytöjään tädin mussukoille! Nyt on monta uutta paitaa käytettäväksi kesällä sekä jokuset housut. Mun piti kuvakin tähän laittaa, mutta nyt vaatteet on pesukoneessa joten en viitti tonkia niitä sieltä kuvausta varten :p

Samalla hain postista Nestlen lähettämän "ruoka-avustuspaketin", joka tarjotaan monikkoperheille. Laitoin sähköpostia asiakaspalveluun ja ilmoitin kiinnostuksestani monikkoperheille tarkoitettuun pakettiin sekä kerroin, minkä ikäiset vauvat meillä on. Paketin saamiseen meni useampi kuukausi, koska paketteja kootaan normaalitöiden ohella, kun ehditään. Paketissa oli pääasiassa hedelmä- ja marjasoseita (tavallisia ja rahkaisia), mutta myös jokunen liha-kasvissosepurnukka sekä puuropaketti :)

Monia noista ollaankin jo maisteltu, mutta pari uuttakin joukosta löytyi mm. banaani-mangopuuro sekä herukkaiset palat. Jos tiedät monikkoperheen, niin vinkkaapa tästä Nestlen paketista :)

Voihan kurjuuksien kurjuus / Uusi vuosi!

Olen kipeänä. Eilinen alkoi ihan kohtuullisesti, mutta aamupäivällä totesin, että ai kamala mä olen rikki! Kroppa huusi hoosiannaa - vielä enemmän kuin aiemmin. En tosiaan olisi millään jaksanu pitää edes noita viiden kilon ipanoita sylissä. Voihan *piip*! Ajattelin ensin, että tää on vaan tätä kropan jumia, mutta tulihan se pieni kuumekin sieltä lopuksi. Ja se tietysti maksimoi tän kropasta aiheutuvan kärsimyksenkin aivan omiin sfääreihin. Nastaa!

Uuden vuoden-suunnitelmat oli mennä ystäväpariskunnan ja heidän 3-vuotiaansa luokse nauttimaan ruuasta, juomasta ja seurasta. Oltais siis yöksikin jääty. Nyt meni koko ajatus ihan pipariksi ja mua harmittaa niin kovasti! :( Ollaan siis kotona. Syödään nakkeja, ranskalaisia ja italiansalaattia. Ajattelin myös herkutella tortilla chipseillä ja salsalla...jotain lohtua tähän tämän hetkiseen tilaan!

Eilen otin päivällä ja yöllä vähän nappia, yöllä sit hikoilinkin mukavasti kuumetta pois. Unen saaminen oli hankalaa ja musta tuntuu, että kunnolla nukahdin vasta joskus aamuyöllä. Mies lähti käymään pilkillä, kun mä mutisin sille aamulla, että kyllä mä pärjään, olo oli ihan jees. Ihan hyvin pärjäsinkin aamupäivän, vaikka ipanat ei näköjään nuku enää mukavia kolmen tunnin päiväunia - edes ulkona. Pärjäsin kuitenkin. Mies tuli kotia ja sitten multa loppu energia. Onneksi hän hoitikin muksut pääasiassa, mä koitin ottaa päiväunetkin, mutta plääh. Pari tuntia vain makasin sängyssä eikä uni taas tullut. Kyllästyin ja nousin ylös.

Illemmalla miehen piti lähtee käymään kaupassa ja postissa. Muksut nukkui tällöin "iltapäikkäreitä", mutta herättyään Hilu alkoi kitistä ja karjua. Aattelin et olisko nälkä jo, pojukin vinisi eikä mitenkään ollu hyvä. Paitsi sylissä hetken enkä mä oikeesti jaksanu heitä pitää sylissä kauaa. Tein sit iltapuurot ja siitä alkoi Nopan karjuminen. Ei suostunu syömään, karjui vain sitterissä. Mun oli pakko syöttää neiti, ja hän vetäskin tyytyväisenä lähes kaiken. Lopetin, kun aattelin että ei söis ihan tupla-annosta - siitäkös hän riemastui ja alkoi karjua myös. Puuuuuuh! No, sylissä pidin poikaa hetken vissiin tässä välissä että vähän edes rauhottuisi ja sitten lisää ruokaa tytölle. Koko annos meni, syötän molemmat samalta lautaselta eli siinä oli siis ns. molempien annokset. Hurja puuroneiti! Onneksi mies palaili hiljalleen asioilta!

Saas nähä, miten seuraava yö ja huominen menee. Kuumetta on ja ei. Olo on kuin olisi enemmänkin. Joulusta olisi kirjoitettavaa, mutta just nyt en jaksa.

Kaikesta marinasta huolimatta, 

hyvän uuden vuoden 2015-toivotukset kaikille ♥

Kuvat Ellu&Allu facebookryhmästä. Lupa jakoon!

Kroppa pettää?

Tämän postauksen aihe on raskauden jälkeinen fyysinen väsymys ja "kolotukset"? En tarkoita valvottujen öiden takia tullutta väsymystä vaan enemmänkin raajojen toimintaa. Mulla on jalat (etenkin polvet, jalkapohjat, nilkat) sekä kädet aivan poikki. Vauvat ovat 4kk ja painavat vasta noin 5kg joten en jaksa uskoa, että voimattomuus johtuu heidän kantamisestaan/sylittelystä. Ehkä hiukan (käsien voimattomuus), mutta ei ainakaan kokonaan.

Raajoja ei varsinaisesti säre, mutta ne ovat voimattomat ja tuntuu siltä kuin joskus kovan hikijumppatunnin jälkeen (silloin joskus kun sellaisia jaksoin harrastaa). Eli semmonen JATKUVA jumitusolo! Joskus tuntuu ettei veri kierrä ja esim. pinniksen vieressä seisominen eilen toista nukuttaessa alkoi koskea jalkapohjiin. Joo, olihan se rankkaa seisoa pari minuuttia... Lattialta nouseminen on hankalaa ja käy polviin. Kolottaa. Tulee kieltämättä vähän vanhamummo-fiilis.

 
Raskaus tietysti verotti lihaksia ja nytkin liikunta on lähinnä vaunulenkkeilyä, ei muuta. Neuvolalääkärille mainitsin jaloista ja sanoi vain, että johtuisko voimattomuus nivelten löystymisestä. No, en tiedä. Facebookin eräässä monikkoryhmässä kyselin, onko muilla tällaisesta kokemusta ja sain vastauksia laidasta laitaan. Jotain syitä tälle voisi ilmeisesti siis olla esim. kilpirauhasen vajaatoiminta, raudanpuute, joku tulehdus lihaksissa tai se kuuluisa "ei mikään" eli jollain vastaajalla tämmönen tilanne on mennyt ohi itsekseen ja jollain toisella kolotukset ovat kestäneet jo kuukausia ja jopa vuosia ilman syytä - tutkimuksia on tehty, mutta ei löydy mitään. Voihan huokaus - mä en todellakaan halua, että tää olo jatkuu.

Tää on nyt kestänyt joitakin viikkoja eli ei ole koko ajan ollut tällaista, ehkä vajaan kuukauden. Alkaa vähän potuttaa, kun tää tilanne aiheuttaa sen etten halua liikkua sitä vähääkään. Ei paljon huvita lähtee jo valmiiksi jumittavan kropan kanssa esimerkiksi ulos lenkille. En jaksa kantaa vaunukoppia alakertaan ja lähteä vaunulenkille. Ärsyttää ja alkaa jo verottaa vähän mieltäkin.

Tänään kävin ystävän kanssa pizzalla/kebabilla ja kurvattiin kotiin päin apteekin kautta. Ystävän kehotuksesta ostin kalsium- ja magnesiumtabletteja. Lisäksi mulla on kotona vielä rautalääkkeitä (jälkitarkastuksessa hemoglobiini oli hiukan alhainen) ja syön myös D-vitamiinia. Joskus oon napannu myös jäljelle jääneitä raskaus- ja imetysajan vitamiineja. Tammikuussa ois Nopan polikäynti ja aattelin, että viimeistään siellä kysäisen paikalla olevalta lääkäriltä ja fysioterapeutilta, että onko heillä jotain ajatuksia tähän asiaan ja voiko asialle tehdä jotain. Voisiko ottaa verikokeet minusta ja katsoa ees tulehdusarvot ja ne kilpparijutut. Ja voisko ton hb:n katsoa ettei kyse ole vain siitä raudasta.

Kokemuksia tai ajatuksia? Mikä mulla on?

Pientä napinaa

Joulukuu on jo hyvää vauhtia käynnissä ja elämä kotona jokseenkin rutinoitunut. Mies on edelleen töissä, ainakin jouluun saakka. Toivottavasti myös vuodenvaihteen jälkeen hommia löytyy! Minä olen ipanoitten kanssa päivät yksin kotona ja pärjäillään hyvin. Ainoastaan meikäläisen jatkuva väsymys ja laiskuus verottaa. Ihan hyvin saan unta öisin, ei pitäis todellakaan valittaa, MUTTA mä inhoan aamuherätyksiä! Olen aina inhonnut ja inhoan edelleen, VAIKKA ei edes nousta kukonlaulun aikaan vaan useimmiten noin klo 9. Toisaalta mä en mene nukkumaan fiksusti ennen puoltayötä vaan valvoskelen edelleen kuten tapoihini on aiemminkin kuulunut. Olen idiootti! Nyt olen parina päivänä nukkunut päiväunia yhtä aikaa vauvojen kanssa. Eikä mitään puolen tunnin torkkuja vaan ihan pari tuntia oon saattanu nukkua sohvalla, kun ipanat nukkuu parvekkeella. Sen jälkeen onkin ihan typerä olo - enkö mä saanu mitään aikaiseksi tänäänkään? Eikö voitu lähteä ulos lenkille? No ei...kun äiti tykkää vähän nukkua...ipanat sai kuitenkin raitista ilmaa parvekkeella, jee.

No, vaikka olen vähän laiska ollutkin, kyllä mä silti kotia hoidan tässä sivussa. Pyykkikone rumpsuttaa, ruokaa laitellaan, tänään tein joulutorttuja jne. Mua vaan niin ärsyttää toi, että ulos lähteminen on niin hankalaa. Kunpa asuttais maan tasossa tai talossa olisi hissi, voi kunpa! Olis ihan kiva saada vähän happea joskus, alkaa seinät kaatua päälle. Oma vika tietysti ettei jaksa raahata vaunukoppia tonne alas sen pienen kävelylenkin vuoksi. Joskus illemmalla oon yksin kävässy pikkukävelyllä ulkona, mutta vähän pidempiäkin lenkkejä voisi tehdä! Jalatkin vaivaa. En tajua mikä niissä on! Nilkoista reiden yläosaan asti ihan juntturassa. Voimaton olo. Tätä on nyt jatkunut joitakin viikkoja, aiemmin vaivaa ei ollut. Mitä tää on?!!

Tällä hetkellä on siis ihan pikkuisen synkkä olo, kun oon ollu vähän saamaton viime päivinä. Huomenna kuitenkin pitää ottaa itteään niskasta, koska aamulla täytyy olla ipanoitten 4kk neuvolassa jo klo 9.30. Eli ulos on lähdettävä vaunuilla, koska miehellä on auto. Mietin, että ajaisko neuvolasta keskustaan sit bussilla ja kävis vähän siellä haahuilemassa. Kaupunkiin lähtö ei jännitä ja siellä olenkin käynyt vauvojen kanssa vähän tuulettumassa useammankin kerran, MUTTA...mulla ei oo sinne mitään asiaa! Ainut mikä houkuttaa, on mennä Picniciin syömään kana-bbq-patonki :D Muuten sit vaan haahuillaan ympäriinsä eikä sitäkään jaksa kovin kauaa. Olis ees jotain ostettavaa!

Nyt kuulostaa siltä, että oon tosi negatiivinen. Ehkä olenkin vähän, välillä. Mutta kyllä tää tästä - ja nää on pieniä napinoita vain. Tämän hetken fiiliksiä. Ja tiedän ettei pitäisi stressata jos ei muutamana päivänä oikein jaksa mitään. Harmittaa vaan, kun tiedän, että lopulta se ulos lähteminenkin kannattaisi. Saisi vähän virkistettyä itseään. No...huomenna sitten - pakko kun on ;)

Lääkärintarkastus/terkka & rasittavat iltameiningit

Torstaina 16. päivä vauvoilla oli neuvolassa lääkärintarkistus. Ensin käytiin terkan juttusilla ja mitattiin pituudet sekä katsottiin painot. Hyvin oli taas molemmat kasvaneet: tyttönen 3710g/52cm/36,5cm ja poikanen 3375g/51,2cm/36,2cm. Juteltiin vähän tuosta pojan levottomuudesta iltaisin. Terkka sanoi, että voi johtua ihan siitä, että on yliväsynyt tai on herkempi erilaisille ärsykkeille ja vaatii vain enemmän aikaa rauhoittumiseen. Ehdotti myös kapaloa kuten pari lukijaamme tuolla postauksessa, missä kyselin vinkkejä pojan rauhoittamiseen. Kapaloa ollaankin nyt kokeiltu jokusen kerran ja musta tuntuu, että poika vain hermostuu siitä, mutta mies oli sitä mieltä, että olisi vähän rauhoittanut. Katsotaan nyt koitetaanko kapalointia vielä jatkossa.

Terkka antoi molemmille suun kautta annettavan rotavirus-rokotteen. Sanoi, että jotkut tykkää siitä ja toiset ei voi sietää. Meillä tyttö ei todellakaan pitänyt siitä ja ihan kyyneleetkin tuli silmiin. Voi reppanaa! Poika purskutteli osan ulos suusta, kun ei ollu kovin virkeellä tuulella ja muutenkin vähän tapana joskus tuo purskuttelu maidonkin kanssa. Ei kuitenkaan reagoinut niin voimakkaasti kuin tyttö. Sivuoireina useimmille vauvoille tulee vatsanvääntöjä joten nyt toivotaan, että mahd. vähäisillä oireilla päästään!

Lääkärin puolella tutkittiin silmät ja niiden reagointi valoon (seuraako katseella valoa). Tutkittiin muun muassa sydänäänet ja keuhkot, pään aukileet, lonkat, masut, varhaisheijasteet ja pojalla kivekset. Kaikki on kuten pitääkin ja neuvolakorttien terveisten mukaan: jäntevä poika, kehitys normaali, aukileet norm., virkeä ja jäntevä tyttö, kasvat hienosti, lonkat ok, punaheijaste silmissä ok jne. Lääkäri kyseli kuulumiset ja onko huolenaiheita. Eipä meillä muuta sanottavaa ollut kuin nuo pojan holtittomat raajat.

Tästä päästäänkin siihen, että etenkin eilisilta/alkuyö ja tämä ilta/alkuyö on ollu pojan kanssa yhtä taistelua. Ihan kiva, ettei oo nyt riehunu yöllä (kop kop), mutta kyllä tuo ilta on aikamoista häsellystä! Kun vihdoin saa rauhoitettua syliin ja silmät painuu kiinni, niin koko homma menee plörinäksi, kun lasketaan poika sänkyyn - eikö silmät heti avaudu ja taas alkaa heiluminen. Eilen vielä tyttö heräili myös siinä välissä just kun poika oli vihdoin nukahtanu. Sitten kun tyttö sammui ja vietiin sänkyyn, niin poika herää taas ja alkaa äheltää sekä kitistä niin ettei voi sänkyyn jättää, kun herättää muuten tytön ja koko talon samalla. On-off-heilumista ja nukkumista oli eilen noin klo 19-01.30. Alko huumori jo loppua. Tänään klo 19-00. Tyttö veti tänään sikeitä nätisti noin klo 21-23.30 (eilen oli tyttökin levottomampi), jonka jälkeen syöttö ja takas unille. Poika syötettiin samaan aikaan myös ja ONNEKSI vihdoin simahti siihen! Poika myös pulautteli tänään illalla paljon :( Mä niin toivon, että nää illat ei tule olemaan tästä lähin tällaisia! :/ Ja kun tytöllä menee niin hienosti niin ärsyttää sit ehkä vielä enemmän, kun toista joutuu kuitenkin hyysäämään tuntikausia. TIEDÄN, että tää on varmasti vielä pientä, mutta saa kai vähän valittaa?

Jatkoa edelliseen...(Kela ja keskoskorvike)

Kirjoittelin viime yönä hiukan paatoksellisesti siitä, ettei Kela korvaa tytön keskoskorviketta. Kyselin myös kokemuksia tuolta facebookin eräästä monikkoryhmästä koskien samaista aihetta. Ilmeisesti tämä käytäntö on siis aivan normaali ja kuten ryhmässä jokunen henkilö kirjoitti, tietysti Kelan on johonkin rajat asetettava. Ymmärrän tämän, en voi sitä kieltää. SILTI jaksan vielä ihmetellä ettei 1800 grammainen pieni ihmisenalku mene Kelan kriteerien sisälle ILMAN varsinaisia sairauksia. No, hyvä että tuli kyseltyä mitä mieltä muut ovat asiasta. Nyt tiedän ainakin, että ei tässä mitään ihmeellistä ole. Paitsi mun omassa mielessä ;)

Lisäilen vielä, että meille puhuttiin osastoaikana koko ajan, että "...korvikkeet on kalliita, mutta onneksi niistä saa Kela-korvaukset." Oletuksenani oli siis tietysti näiden puheiden jälkeen, että korvaukset saadaan. Siksi kävin asiaa ihmettelemään. Tilanne olisi ehkä himppasen eri jos meille olisi sanottu, että voi olla ettei Kela korvauksia myönnä.

Kiitän joka tapauksessa kaikkia mielipiteistä ja tulipahan tämäkin asia selvitettyä :)

Niin ja jos joku ei tiedä, niin Pohjolan vakuutuksen lisäturvissa on sellainen kohta kuin "erityiskulut". Jos sen lisäturvan ottaa vakuutukseen, niin tällöin kliiniset ravintovalmisteet pitäisi korvautua osittain vakuutuksesta.

Korvaamme kuluja lääkärin määräämästä apteekissa myytävästä kliinisestä ravintovalmisteesta, enintään puolet Kela-korvauksen jälkeen jäljelle jääneestä osuudesta. (Pohjola 2014. Sinun ja läheistesi vakuutukset, tuoteseloste.)

Toivottavasti ongelmaa ei tule tytön vakuutuksen kanssa nyt kun tuo Kela-korvaus jää pois.  Jääpi nähtäväksi!

Kela on idiootti. Ei riitä nyt ymmärrys...

Voitteko käsittää: Kela hylkäsi meidän tytöltä korvauksen koskien keskoskorviketta. Lääkäri on tytölle(kin) määrännyt ihan reseptillä keskoskorvikkeen, jota syödään noin 3,5-4 kiloon saakka. Lääkärin B-lausunto toimitettu Kelalle, jossa on siis kaikki ”sairauskoodit” listattuna keskosuudesta lähtien – varsinaisia sairauksia ei tosin ollut – ”harmi”.

Työkykyyn vaikuttavat sairaudet tärkeysjärjestyksessä (myös ICD-10-koodit)

E42 Vaikea energia-proteiini aliravitsemus.
P0 l. 5 Kaksoisraskauden vaikutus sikiöön ja vastasyntyneeseen
P03.4 Keisarinleikkauksen vaikutus sikiöön ja vastasyntyneeseen.
P07.1 Pieni syntymäpaino 1745g

Muutama päivä takaperin tuli kirje kotiin, että Kela ei korvaa tytön ruokaa, koska perustetta keskoskorvikkeelle ei ole. Mitä hemmettiä sanon minä?! Jos tyttö on ollu 1745g painoinen keskonen syntyessään ja kotiutuessaan noin 2kg, niin eihän sellainen rimpula tartte kasvaakseen tiettyjä ravintoaineita! Voi jeesus...Siis korvaushakemuksen hylkääminen tehty, koska korvausoikeus voidaan Kelan mukaan myöntää jos..

• keskosen syntymäpaino on ollut alle 1500g TAI  

• keskosen syntymäpaino on ollut alle 1800g JA keskosuuteen liittyy muita sairauksia kuten hengitysvaikeusoireyhtymä, nekrotisoiva enterokoliitti tai sikiöaikaan nähden pienikokoisuus.

Ymmärrän kyllä ettei tyttömme täytä näitä helvetin hienoja kriteerejä, mutta kamoon...ei hän keskoskorviketta tarttekaan mihinkään sairauteen vaan kasvamiseen ja kehittymiseen! Miten joku Kela voi ilmoittaa, että lääkärin määräämä keskoskorvike ei olekaan tarpeellinen tytölle!??? Mä en vaan voi käsittää. Olisi tyttöreppanan pitänyt pienen kokonsa lisäksi vielä sairastaa jotain...just joo.

Pojalle korvaus myönnettiin, koska hän painoi alle 1500g. 

KYSYMYKSIÄ LUKIJOILLE:

Onko sinun lapsillesi käynyt näin? 

Valititteko päätöksestä ja mikä oli tuomio? 

Muita ajatuksia??! 

Jatkoa tähän paatokseen löytyy täältä: 
KLIK!

Hermojen kiristelykö normaalia? Sopeutumista uuteen elämäntilanteeseen

Nellis kirjoitti blogissaan Vauvakuumeesta ponnistaen siitä, miten uusi vauva on ihana, rakas, kaunis jne. mutta silti välillä tuntuu siltä, että sen voisi palauttaa. Yöunet on vähissä, uusi elämä aiheuttaa välillä ahdistusta, mielessä pyörii ajatuksia siitä miten elämä on muuttunut ikuisiksi ajoiksi ja kuinka haastavaa elämä tulee olemaan myöhemmin. Miten käy parisuhteelle ja miten arjen kuviot saadaan soviteltua vauvan mukaan?

Kirjoittelin Nellis:lle vastauksen ja jotenkin näin se meni + vähän lisäilyä: Uskon, että on aivan normaalia, että ajatukset vaihtelee laidasta laitaan ja välillä tekisi mieli palauttaa koko vauva. Mulla oli äsken vähän semmoinen fiilis, myönnetään. Oli vähän haastava ilta taas, kun ei suostuta nukkumaan, hamuillaan käsiä nälkäisenä ja itketään sitten kuin olisi suurempikin hätä kyseessä. Kun yrittää syöttää niin sitten ei kuitenkaan ruoka maistu ja tätä kierrettä jokunen tunti. Kun saa toisen rauhoittumaan vihdoin ja viimein, alkaa toinen kitistä ja sitten taas hetki mietitään, että mitäs nyt kannattaisi tehdä. Meinas loppua huumori ;)

Tiedän kuitenkin, että se pienehkö potutus on hetkellinen tunne esimerkiksi juuri silloin kun jokin ei vaan kertakaikkiaan onnistu, joten en sitä jää liikaa murehtimaan. Toki jos olo olisi koko ajan tällainen niin sitten olisi jokin pielessä ja asiasta kannattaisi puhua ehkä neuvolassa tai pyytää muualta apua, jotta saisi vähän etäisyyttä eikä kaikki uusi vyöry liian vauhdilla päälle. Ei kaikki kuitenkaan voi tuntua aina ihanalta ja upealta, koska näin esikoisten vanhempana tämä on aivan uusi tilanne. Kaikki on opettelua. Jokin uusi tyyppi (tai meidän tapauksessa tyypit) on tullut yhtäkkiä elämään ja saneleekin yhtäkkiä kaiken. Se vaatii sopeutumista ja totuttelua :) En siis lähtisi liikaa soimaamaan itseäni jos joskus vähän hermot meneekin.....

vai pitäisikö? 

Toki voisin hiukan hermoja kasvatella, en ole ehkä maailman pitkäpinnaisin ihminen ;)

Mitäs mieltä olet tällaisista mietteistä? 

Onko sinulla ollut vastaavanlaisia ajatuksia ja 

tunsitko niiden vuoksi huonoa omatuntoa? 

Helpottiko tilanne, kun arki vauvan kanssa ei ollut enää niin uutta?