Leikki-ikäinen, aina suloinen?

Se olis kohta jo lokakuu ja uudet kuviot perheessämme alkamassa. Hoitovapaani päättyi elokuun lopussa ja nyt olen ollut koko syyskuun lomalla. Lokakuussa palailen ihan fyysisesti työelämään ja mies jää lasten kanssa kotiin ainakin toistaiseksi. Töihin lähtö jännittää jonkin verran, mutta luulen, että äkkiä siihen taas tottuu. Työt tuovat vähän toisenlaista sisältöä elämään ja ehkä sen myötä jaksaa kotonakin paremmin.

Alkusyksyyn on nimittäin mahtunut aika paljon hermojen kiristelyä kiukku- ja huutokohtausten vuoksi. Tuolla toisella ipanalla on temperamenttia vaikka muille jakaa. Toisen kanssa ei ole ihan samanlaista hammasten kiristelyä, mutta toki hänkin osaa kiukutella ja temppuilla, sekä tietysti kiusata. Toki nyt puhutaan pienistä lapsista, jotka yrittävät päästä jyvälle siitä kuuluisasta omasta tahdostaan ja kokeilevat rajojaan. Pitäisi jaksaa ymmärtää, pitäisi jaksaa ohjata oikeaan suuntaan ja pitäisi olla kärsivällinen. Siinä vaiheessa kun on pyytänyt, maanitellut, käskenyt, ollut huomioimatta ja kokeillut ties mitä keinoja, mutta mitään ei kuunnella vaan sen sijaan huudetaan kurkku suorana jatkuvasti...puuh!

Ei siinä mitään jos tämäkin tapahtuisi vain joskus, mutta kun se on ollut jatkuvaa. Huudetaan korvia vihlovasti puoli tuntia, sitten vihdoin rauhoitutaan, muutaman minuutin paussi ja jostain uudesta jutusta (tai ehkäpä samasta) alkaa se huuto taas....tätä toistuu ja toistuu päivänmittaan niin useasti, että oma pää meinaa räjähtää. Ei saa pukea, ei saa riisua, ei saa vaihtaa vaippaa. Kaikki pitää tehdä väkisin. Hiki tulee, hermot kiristyy. Ulos ei haluta, mutta lopulta ulkona onkin tosi kivaa, sisälle ei haluta.

Kukaan ei suostu kulkemaan portaita vaan ollaan spaghettia talon alakerrassa. Raahataan huutavia spaghettilapsia (tai ainakin toista) pitkin portaita kotiovelle, ehkä toinen kävelee itse, ehkä ei. Kotonakin huuto jatkuu ja jatkuu. Mielessä liikkuu: "Mikä tuota kakaraa vaivaa?! En jaksa enää yhtään". Nyt on onneksi ollut muutama päivä vähän seesteisempää ja kylläpä on päivät tuntuneet paljon leppoisimmilta. Jotenkin sitä väsyy ja turhautuu niihin huutokiukkuihin niin kovasti, että tekis vaan mieli lyödä hanskat tiskiin. Onneksi löytyy henkilöitä, jotka ymmärtävät tilanteen ja joille voi omaa turhautumista myös purkaa. Tuntuisi aika yksinäiseltä jos ei voisi kenellekään kertoa, että välillä ketuttaa ja rankasti. Kaksi uhmaikäistä ei tietenkään helpota asiaa.

Joo joo, semmoisia ne "uhmaikäiset" on. Uskallan väittää kuitenkin, että toiset lapset ovat "helpompia" kuin toiset. Sen huomaa jo tästä meidän kaksikosta: toinen on kuin kirpeä puolukka ja toinen makea mansikka :D  Toisen kiukkuhuudot kestääkestääkestääääää ja toisen on ohi minuutissa tai parissa. Mikäs siinä jos elämä olis pelkkää jälkimmäistä.

Muistutan nyt kuitenkin tämän tekstin mahdollisia lukijoita, että lapseni ovat ihania ja he ovat rakkaimmista rakkaimpia. Tämä on vain yksi rehellinen teksti, yhdeltä 2-vuotiaiden kaksosten äidiltä, jolla menee välillä hermot. 

Tämän postauksen kuvituksesta kiitokset äitihahmo Tiinalle ja Team Ämmille! Tiinan mahtavia tupla-arjen kuvituksia voi löytää vaikkapa "Montako saisi olla?" facebook-ryhmästä. Lupa kuvien jakoon luonnollisesti kysytty :)

Ja vielä viimeisenä: Luin jokunen aikaa sitten mielestäni hyvän artikkelin "Taisteletko turhaan uhmaikäisen kanssa? Anna vähän periksi" (kirj. Anna Tommola) ja voin suositella luettavaksi muillekin! Tässä kolme lainausta artikkelista, jotka olisi hyvä muistaa pikku-uhmisten kanssa taistellessa ;)

Pari–kolmevuotiaana lapsi harjoittelee ahkerasti oman tahdon ilmaisua. Vaikka kehitysvaiheesta käytetään usein nimitystä uhmaikä, lähtökohtaisesti siinä ei ole kyse uhmaamisesta, sanoo varhaiskasvatuksen professori Marja-Leena Laakso Jyväskylän yliopistosta.
Pieni ihminen haluaa vain tehdä itse itseään koskevia valintoja – koskea, kiivetä, mennä tai olla menemättä – aivan kuten kuka tahansa. Omaehtoinen toiminta on yksi ihmisen psykologisista perustarpeista.

                                                                ***********

Oman tahdon harjoitteleminen on osa itsenäistymistä ja identiteetin kehittymistä, joka jatkuu läpi lapsuuden. Uhmavaihe on tärkeä lapsen itseluottamuksen ja elämässä pärjäämisen kannalta, toteaa kasvatustieteen tohtori, kasvatusneuvoja ja kouluttaja Arja Lundán. Lapsi opettelee pitämään puolensa ja sanomaan ei.

                                                               ***********

Lapsi tarvitsee turvallisia rajoja. Aikuisen on kuitenkin hyvä valita taistelunsa. Kaikkiin pikkulapsen sodanjulistuksiin on turha lähteä mukaan, jotta arki ei ole jatkuvaa vääntöä, Lundán sanoo.

Ajatus liikennevaloista voi auttaa hahmottamaan asiaa. Vihreän valon asioista, kuten lempiväristä tai mieluisasta leikistä, lapsi voi ikänsä mukaisesti päättää itse. Keltaisen valon asioista voi neuvotella tai tarjota vaihtoehtoja: otetaanko aamupalaksi puuroa vai viiliä. Punaisen valon asioista ei voi joustaa: auton alle ei juosta, hellaa ei kosketa, hampaat pestään.

Kerro toki, mitä mieltä olet artikkelista jos sen kävit lukemassa. Tietysti saa laittaa myös mielipiteitä itse postaukseen liittyen :)