Eka äitienpäivä äitinä

Niin se vaan alkaa olla päivä ohitse. 

Ei mikä tahansa päivä, vaan ensimmäinen äitienpäivä, 

jota vietin itse äitinä ♥ 

Nukuin aamulla leppoisasti korvatulpat korvissani kunnes mies herätti ja kantoi sänkyyn tarjottimella (jonka virkaa toimitti iso leikkuulauta) kukkasia, jugurttia uudessa Muumimamma-mukissa, itse tekemäänsä pannaria, mansikka-vadelmahilloa sekä kermavaahtoa nonparelleilla kulhoissa, mehua, kortin joka sai tipan linssiin, sekä pikkuruisen korurasian lahjapaperissa.

Rasiasta paljastui ihana Kalevala Korun Lapsi-koru ja siihen oli upotettu kaksi kiveä, vaaleansininen ja -punainen, lasten merkiksi. Miehen sanojen mukaan koru on muisto tästä äitienpäivästä. Hieno muisto onkin, tykkään kovasti :) Olinkin aiemmin miettinyt, että ostaisin jonkinmoisen lapsikorun, mutta en loppujen lopuksi saanut aikaiseksi itse ostaa vielä mitään joten tämä oli enemmän kuin positiivinen yllätyslahja! Vuosien varrella olen mieheltä saanut muitakin Kalevala Koruja mm. Pyhä Birgittan sekä Talon Sydämen. Tästä taitaa kuitenkin tulla se kaikista rakkain :) Miehelle vielä iso kiitos, luet tän kuitenkin ;)

Naperot alkoi sitten hiljalleen heräillä päiväuniltaan ja siinäpä sitten ihan perusmeininkiä: vaipanvaihtoa ja ruokailua siis. Oltiin eilen jo päätetty, että lähdettäis kävelylle jos on hyvä sää ja kyllähän se sää suosi! Mahtava, aurinkoinen ja lämmin kevätsää joten ulos mars koko konkkaronkka. Käppäiltiin hissukseen ympäriinsä ja käytiin jätskillä. Rattaissa naperot välillä nukkuivat ja välillä katselivat ympäristöä supercoolien aurinkolasiensa takaa :D

Lenkin tehtyämme menimme vielä tuohon meidän takapihalle ja syötin siinä molemmille välipalana mangososetta. Naperoiset pääsivät myös kiikkumaan ekaa kertaa. Nopsu etenkin oikein hihkui ja nauroi innoissaan, Hilukin hymyili mutta vielä hiukan varautuneemmin :)

Siinäpä minun ensimmäisen äitienpäivän kuulumisia. 

Perusarkea höystettynä pienillä, ihanilla ylläreillä :)

Onko sinulle jäänyt jokin ihana muisto ensimmäisestä äitienpäivästäsi äitinä?

Ei tarvitse olla täydellinen...

Tällainen, mielestäni kovin inhimillinen, äitienpäiväruno tuli vastaan ja halusin sen jakaa lukijoitteni kanssa. Suosittelen lukemaan huolella ja ajatuksen kera - ihan viimeiseen lauseeseen saakka :)

On toukokuun toinen sunnuntai
ja liput ne saloissa liehuu,
äitejä tänään juhlitaan
ja juhlakahvit jo kiehuu.

Puheita kauniita kuunnellaan,
tulee kehuja tullen mennen,
niitä äidit yhä vain kuulla saa
kuten kuulla sai äidit ennen.

Äiti tuo hellä ja lämpöinen
uhrautuvainen ja jalo,
ahkera, pullantuoksuinen
kiiltää puhtauttaan koko talo.

Ei lie äidin sydäntä hellempää
kunnon äiti ei helposti suutu,
äiti aina jaksaa vain ymmärtää
ei viisautta äideiltä puutu.

Minä istun, mietin ja käsitän
en mittoja noita täytä,
ja jos oikein asian ymmärrän
en kai äidiltä edes näytä.

Vajoan penkissä alaspäin
hymyn yritän esiin kaivaa,
en tunnista kehuista itseäin
yhä enemmän tilanne vaivaa.

Kai äitinä inhimillinen
on otteeni elämään tähän
minä aina jaksa rakastaa en
vaan vihaankin joskus vähän.

Minä suutun joskus niin tosissaan,
että ihan ravistaa tekisi mieli
ja suuria tulia aikaan saa
tää liukas ja terävä kieli.

Huono omatunto ja syyllisyys
meitä äitejä usein vaivaa
kehut silloin tuntuvat pahalle
ne arpia auki vain kaivaa.

Jospa kehujen ylitsevuotavien
sijaan sanoa vaikka voisi
jotain armollista ja pehmeää
se kuin musiikki korvissa soisi.

Jos kuulisi hetkenä sellaisena
kun mieli ei taivaisiin yllä
että selviät ihan kivasti
ja äitinä riität kyllä.

tekijä: Tuulikki Jääskeläinen

Hyvää äitienpäivää!

Voi itku! / Vauvoista erossa oleminen

Onko tää nyt niitten kuuluisien hormonien syytä? Tää, että pala on kurkussa millon mistäkin asiasta?

A tear is made of...1% of water and 99% of feelings...

 Toissapäivänä oltiin lounaalla sairaalalla (saan btw ilmaisen lounaan päivittäin, koska olen "imettävä"/maitoa pumppaava äiti) ja mitähän lie aloin ajattelemaan...vauveleita varmaan pääasiassa...mutta siis iso pala nousi kurkkuun siinä syödessä, ja aivan puskista tuli se tilanne. Aloin sitten pohtimaan, kuinka kerron miehelle, että nyt itkettää ja pelkästään se "ajatusleikki" sai kyyneleet melkein kihoamaan silmiin. Joutui ihan tosissaan pidättelemään itkua! No, sitten sanoin asian miehelle tyyliin: "hormonit alkaa ottaa minusta valtaa, nyt itkettää" ja siinäpä sitten alko kyyneleet valua suurin piirtein pitkin ruokapöytää, kun sain asian ilmaistua!

Tuossa eilen illalla kotona tuumailin ääneen, että pitää varmaan herätä yöllä pumppaamaan maitoa ja että maito ei oo noussu nyt yhtä hyvin kuin pari päivää sitten. Tän jälkeen aloin mielessäni tosissaan miettimään, että hitto vieköön mä oon pumpannu liian vähän (suositus 3h:n välein) ja nyt oon pilannu koko jutun! Paska äiti, ei saa edes kunnolla maitoo tulemaan vauvoilleen. Ja taas päästiin siihen, että piti tehdä työtä sen eteen ettei käynyt kuten ruokapöydässä. Mies meni nukkumaan tietämättä näistä mun ajatuksista...ja sitten kävikin niin, että kun yksin jäin vielä olkkariin, en voinut enää pidätellä vaan itkuhan siinä pääs.

Jos joku sanoo jonkun asian vähän "väärin" tai ilkeään sävyyn (sitä tarkoittamatta), alan itkeä sisäisesti. Vauvojen luona on useammankin kerran meinannu tulla tippa linssiin, kun oon vaan katsellut heitä. 

Eräällä forumilla minulta myös kysyttiin:

"...miltä tuntuu kun vauvat nyt ovat maailmassa, mutta kuitenkaan eivät vielä teidän kanssa kotona? Lähinnä siis sitä, että onko erossaolo aiheuttanut jotain voimakkaampaa tunnemyllerrystä, vai auttaako siinä juuri tuo, että pääsee katsomaan ja hoitamaan aina kun siltä tuntuu?"

Vastaukseni kuului näin:

"Vauvoista erossaolo ei tunnu nyt vielä ainakaan ihan järkyttävän kamalalta. Hoito on loistavaa ja henkilökunta ihan bueno! Tiedän, että vauvojen on hyvä olla ja heidän pitää nyt saada ottaa tämä oma aikansa hoidossa. Heidän paikkansa olisi kuitenkin vielä masussa, joten mun pitää nyt vain odotella, että saamme heidät kotiin sitten kun aika on oikea! :) Toki välillä tulee tunne, että vauvojen pitäisi olla kotona. Ja olisihan se ihanaa. En kuitenkaan anna tälle tunteelle liikaa tilaa, koska muuten itkisin kaikki illat varmaan. Kuulostaa hassulta, mutta tuo osastolla käyminen vie kyllä veronsa, vaikka käymmekin siellä vain pari kertaa päivässä. Lähtöön pitää kuitenkin aina "valmistautua", siellä vietetään aikaa vauvojen kanssa ja sitten ajamme kotiin ilman heitä. Ja just nyt kun tätä alan ajattelemaan, niin vähän tulee pala kurkkuun :( "

Ja totta tosiaan. Taas on itku-fiilis, kun laitoin ton vastauksen tähän ja luin sen läpi. Ja kun mietin, mitä laitan tämän postauksen otsikoksi.

Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Johtuukohan tää puhtaasti hormoneista vai siitä, että oon erossa vauvoista (ei pitäis tommostakaan kirjoittaa...tai jos nopsaan vaan kirjoitan ajattelematta niin ehken ala volisemaan!). Tuleeko tämmösiä itkujuttuja myös, vaikka vauvat olisikin jo päässeet kotiin? Oon kuitenkin mielestäni ihan positiivisin mielin noin yleisesti ottaen, vaikka tilanne nyt onkin se, että vauvat eivät ole kotona. Siksi vähän hämmentää nää fiilikset, jotka tuntuu tulevan yhtä nopeasti kuin menevät ohikin.