Kirjoittelin Nellis:lle vastauksen ja jotenkin näin se meni + vähän lisäilyä: Uskon, että on aivan normaalia, että ajatukset vaihtelee laidasta laitaan ja välillä tekisi mieli palauttaa koko vauva. Mulla oli äsken vähän semmoinen fiilis, myönnetään. Oli vähän haastava ilta taas, kun ei suostuta nukkumaan, hamuillaan käsiä nälkäisenä ja itketään sitten kuin olisi suurempikin hätä kyseessä. Kun yrittää syöttää niin sitten ei kuitenkaan ruoka maistu ja tätä kierrettä jokunen tunti. Kun saa toisen rauhoittumaan vihdoin ja viimein, alkaa toinen kitistä ja sitten taas hetki mietitään, että mitäs nyt kannattaisi tehdä. Meinas loppua huumori ;)
Tiedän kuitenkin, että se pienehkö potutus on hetkellinen tunne esimerkiksi juuri silloin kun jokin ei vaan kertakaikkiaan onnistu, joten en sitä jää liikaa murehtimaan. Toki jos olo olisi koko ajan tällainen niin sitten olisi jokin pielessä ja asiasta kannattaisi puhua ehkä neuvolassa tai pyytää muualta apua, jotta saisi vähän etäisyyttä eikä kaikki uusi vyöry liian vauhdilla päälle. Ei kaikki kuitenkaan voi tuntua aina ihanalta ja upealta, koska näin esikoisten vanhempana tämä on aivan uusi tilanne. Kaikki on opettelua. Jokin uusi tyyppi (tai meidän tapauksessa tyypit) on tullut yhtäkkiä elämään ja saneleekin yhtäkkiä kaiken. Se vaatii sopeutumista ja totuttelua :) En siis lähtisi liikaa soimaamaan itseäni jos joskus vähän hermot meneekin.....
vai pitäisikö?
Toki voisin hiukan hermoja kasvatella, en ole ehkä maailman pitkäpinnaisin ihminen ;)
Mitäs mieltä olet tällaisista mietteistä?
Onko sinulla ollut vastaavanlaisia ajatuksia ja
tunsitko niiden vuoksi huonoa omatuntoa?
Helpottiko tilanne, kun arki vauvan kanssa ei ollut enää niin uutta?
Silloin ku Ansku oli max.6kk ni silloin Anskulla oli kova flunssa tosi monesti.Öisin saatto herätä 15min-tunnin välein ja sit ku oli niin tukkonen ,oksens ainaki paristi yössä koko mahalaukun sisällön.Siinä sitte ku yksin on ja vaihtaa lapsen kuivaan yöpukuun ja huuhtelee hiukan,laittaa lapsen sitteriin hetkeks huutamaan ja alkaa siivot pinnasänkyä,tuli välillä niin epätoivo ja pelko.mietin että voinkohan aamulla soittaa johonkin ja sanoa et tulevat hakemaan tän pois.Mut sit aamulla mietin et miten oon voinu ikinä ajatella mitään sellaista ,jotenkin kuitenkin ajattelin et normaalia,ja öisin kaikki tuntuu nii paljon pahemmalta ja rankemmalta-miisa
VastaaPoistaOmat haasteensa tuo varmasti jos tilanteessa on yksin. Hienosti sä oot kyllä jaksanu! :) Meillä hyvä tilanne, koska ollaan molemmat nyt kotona ja öisinkin voidaan vuorotella syöttöjä, niin saadaan ihan hyvin nukuttuakin - vielä. Tommoset sairastelut yms. tuo vielä oman lisänsä eli tulevaa odotellen...nyt on vielä aika helppoa eli pitäis ehkä kasvattaa hermoja vähän ;)
PoistaNäinpä juuri! Ihanan viisaasti ja järkevästi osaat kyllä muotoilla ajatuksiasi. Musta tuntuu, että mää vaan "oksennan" sen kaiken pahan oloni tuonne blogiin ja sitten tuntuu siltä, että oon ihan hirvee äiti! Mutta nyt täytyy myöntää, että kun tuo pikku neiti on jo monta tuntia tuossa nukkunut kuin pieni enkeli, niin odotan jo sitä, että heräisi nyt ja avaisi ne kauniit silmänsä. ;) Taidan olla aika kahjo! :D
VastaaPoista