Piristystä ulkoilusta ja tulevia haasteita

Viimeisen viikon aikana ollaan ulkoiltu aamupäivisin enemmän kuin parina viime kuukautena yhteensä. Aiemmin taisin ajatella, että on helpompaa vain olla tässä kotosalla ja on liian suuri vaiva lähteä käymään ulkona päivittäin. Kadehdin äitejä, jotka jaksavat lähteä. Joku tätä lukeva voi ajatella, että onpa siinä äiti, kun ei ole ulkoiluttanut lapsiaan päivittäin... En tiedä miksi olen kokenut lähtemisen niin pirun vaikeaksi. Onhan se toki aikamoista pukemisrumbaa ja voimien koettelua, kun kantaa kahta 9-10 kiloista kainaloissa portaita ylös ja alas. (Nyt tosin saavat kiivetä jonkin verran portaita, kun tullaan sisälle, mutta alaspäin kulkevat vielä kainaloissa, koska muuten matka ulos kestäisi ikuisuuden eikä mulla riitä kärsivällisyys.) Itsellä on hiki hatussa ja sarvi otsassa jo ennen kuin on edes astuttu sisältä ulos. Nyt on kuitenkin todettava, että on lähteminen kuitenkin lopulta ollut sen väärti! :D

Kuvioihin astui siis kitinät ja kiukut jokin aika takaperin (pojalla varsinkin) ja aloin olla jo ehkä vähän hermoraunio täällä kotona. Ulos lähteminen on siis piristänyt itseäkin eikä ulkona tarvitse viihdyttää noita kuten sisällä, ainakaan samassa mittakaavassa. Ulkona saadaan kaikki haukattua vähän raitista ilmaa ja päästään neljän seinän sisältä pois. Kitinää vähemmän, ei koko ajan kieltämistä ja viihdyttämistä. Kyllä hermot lepää! Joutuu sitä ulkonakin tietysti asettaa rajoja, kiikuttaa keinuissa, pitää sylissä, nostaa liukumäkeen ja auttaa alas yms. mutta silti ollut hyvä meininki verrattuna kotona palloiluun. Naperot on tykänny ulkoilusta ja toistaiseksi pärjään ihan jees!

Ollaan ulkoiltu tässä meidän talonyhtiön pihamailla ja puistossa. Puisto on iso eikä ihan vieressä ole autotietä. Toistaiseksi voin antaa molempien mennä puistossa aika kauaskin minusta, koska ehdin ottaa heidät kyllä kiinni ennen kuin pääsevät "karkuun", mutta kun toppavaatteet lähtee ja kävely muuttuu juoksuksi....hmm...sitä oon viime aikoina jonkin verran pohtinut. Aidattuja puistoja ei ole tässä naapurustossa. Yhteen ei kyllä ole mahdoton matka, mutta ärsyttää kun toi lähin puisto on osittain aidattu. Häh, mitä hyötyä? Eikö olis voinu aidata kokonaan?

Ongelmaksi näyttäisi tällä hetkellä (ja varmasti jatkossakin) muodostuvan siis se, että kumpikin päättää mennä just sinne minne toinen ei mene. Toisin sanoen kaksi taaperoa vipeltää eri suuntiin ja mä mietin kumman perään menen ensin: onko lähellä esim. pihatietä jossa joskus ajaa autojakin. Minne toinen ehtii ja onko siellä vastaavanlaisia vaaroja jos menen ton toisen perään ensin? Paljon he tepastelevat toistensa ja minun perässä, mutta kyllähän tuon näkee jo nyt, että omia rajoja haetaan ja välillä oikein virnistellen pikakävellään minua karkuun, kun sanon että "samaan suuntaan", "tänne päin", "ei sinne" jne. Lisäksi jos päästää ipanat kävelemään kävelytielle, joutuu itse kyttäämään koko ajan ympärilleen ja silmät saa olla selässäkin etteivät jää pyörien alle. Noi kun sinkoilevat minne haluavat ja milloin haluavat enkä mitenkään saa pidettyä heitä nätisti vain vieressä kulkemassa.

Näistä tulevista ongelmatilanteista huolimatta nautitaan nyt raikkaista talvisäistä ja ulkoilun tuomasta piristyksestä. Aikakin menee aamupäivisin paljon paremmin! Sisälle tultuamme alan valmistella lounasta ja ruokailun jälkeen leikitään sekä vaihdetaan vaipat, jonka jälkeen koittaakin päiväunien aika. Luksusta!

Vanhakin voi joskus innostua ;) En ollutkaan tehny lumiukkoa varmaan ala-asteiän jälkeen, heh.