 |
| A tear is made of...1% of water and 99% of feelings... |
Toissapäivänä oltiin lounaalla sairaalalla (saan btw ilmaisen lounaan päivittäin, koska olen "imettävä"/maitoa pumppaava äiti) ja mitähän lie aloin ajattelemaan...vauveleita varmaan pääasiassa...mutta siis iso pala nousi kurkkuun siinä syödessä, ja aivan puskista tuli se tilanne. Aloin sitten pohtimaan, kuinka kerron miehelle, että nyt itkettää ja pelkästään se "ajatusleikki" sai kyyneleet melkein kihoamaan silmiin. Joutui ihan tosissaan pidättelemään itkua! No, sitten sanoin asian miehelle tyyliin: "hormonit alkaa ottaa minusta valtaa, nyt itkettää" ja siinäpä sitten alko kyyneleet valua suurin piirtein pitkin ruokapöytää, kun sain asian ilmaistua!
Tuossa eilen illalla kotona tuumailin ääneen, että pitää varmaan herätä yöllä pumppaamaan maitoa ja että maito ei oo noussu nyt yhtä hyvin kuin pari päivää sitten. Tän jälkeen aloin mielessäni tosissaan miettimään, että hitto vieköön mä oon pumpannu liian vähän (suositus 3h:n välein) ja nyt oon pilannu koko jutun! Paska äiti, ei saa edes kunnolla maitoo tulemaan vauvoilleen. Ja taas päästiin siihen, että piti tehdä työtä sen eteen ettei käynyt kuten ruokapöydässä. Mies meni nukkumaan tietämättä näistä mun ajatuksista...ja sitten kävikin niin, että kun yksin jäin vielä olkkariin, en voinut enää pidätellä vaan itkuhan siinä pääs.
Jos joku sanoo jonkun asian vähän "väärin" tai ilkeään sävyyn (sitä tarkoittamatta), alan itkeä sisäisesti. Vauvojen luona on useammankin kerran meinannu tulla tippa linssiin, kun oon vaan katsellut heitä.
Eräällä forumilla minulta myös kysyttiin:
"...miltä tuntuu kun vauvat nyt ovat maailmassa, mutta kuitenkaan eivät vielä teidän kanssa kotona? Lähinnä siis sitä, että onko erossaolo aiheuttanut jotain voimakkaampaa tunnemyllerrystä, vai auttaako siinä juuri tuo, että pääsee katsomaan ja hoitamaan aina kun siltä tuntuu?"Vastaukseni kuului näin:
"Vauvoista erossaolo ei tunnu nyt vielä ainakaan ihan järkyttävän kamalalta. Hoito on loistavaa ja henkilökunta ihan bueno! Tiedän, että vauvojen on hyvä olla ja heidän pitää nyt saada ottaa tämä oma aikansa hoidossa. Heidän paikkansa olisi kuitenkin vielä masussa, joten mun pitää nyt vain odotella, että saamme heidät kotiin sitten kun aika on oikea! :) Toki välillä tulee tunne, että vauvojen pitäisi olla kotona. Ja olisihan se ihanaa. En kuitenkaan anna tälle tunteelle liikaa tilaa, koska muuten itkisin kaikki illat varmaan. Kuulostaa hassulta, mutta tuo osastolla käyminen vie kyllä veronsa, vaikka käymmekin siellä vain pari kertaa päivässä. Lähtöön pitää kuitenkin aina "valmistautua", siellä vietetään aikaa vauvojen kanssa ja sitten ajamme kotiin ilman heitä. Ja just nyt kun tätä alan ajattelemaan, niin vähän tulee pala kurkkuun :( "
Ja totta tosiaan. Taas on itku-fiilis, kun laitoin ton vastauksen tähän ja luin sen läpi. Ja kun mietin, mitä laitan tämän postauksen otsikoksi.
Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Johtuukohan tää puhtaasti hormoneista vai siitä, että oon erossa vauvoista (ei pitäis tommostakaan kirjoittaa...tai jos nopsaan vaan kirjoitan ajattelematta niin ehken ala volisemaan!). Tuleeko tämmösiä itkujuttuja myös, vaikka vauvat olisikin jo päässeet kotiin? Oon kuitenkin mielestäni ihan positiivisin mielin noin yleisesti ottaen, vaikka tilanne nyt onkin se, että vauvat eivät ole kotona. Siksi vähän hämmentää nää fiilikset, jotka tuntuu tulevan yhtä nopeasti kuin menevät ohikin.
Niiiiiiin tuttua! Mulla oli ihan samanlaista sillo keskola-aikana. Mä olin lähestulkoon aamusta iltaan siellä poikein luona, päivällä kävin jossain syömässä tai joskus kotona. Ensimmäisten viikkojen aikan tuli aina ihan hirveän paha olo kun lähdin syömään sairaalan ruokalaan tai käväsemään nopsaa kotona (asutaan n. 2km päässä sairaalasta). Itku kurkussa mä sit kotona pesin pyykkiä tai sairaalalla söin ruokaa ja niin nopeaa kuin vaan pysty niin takasin. Toisaalta oli ihana lähteä hetkeksi pois, tehdä jotain muuta, mutta varsinkin alkuun tuli aina itku kurkkuun ja ahdistus, mutta kyllä se siitä sitten jossain vaiheessa helpottikin! :)
VastaaPoistaMullahan myös maidon tulo hiipui jo ennenkuin pojat kotiutui ja podin siitä kans huonoa omaatuntoa, vaikka yritin öisinkin pumpata..huheijaa kun ajatteleekaan sitä nyt. Pumppaus oli jotain niin kamalaa, vaarmaan se oli ne hormoonit jotka alkoi mulla ainakin aina pumpatessa käydä ihan ylikierroksilla ja mulle tuli aina aivan valtavan pahamieli. Siinä mä sitten istuin, yksin pimeässä olohuoneessa itku kurkussa ja tissi pumpussa. :D
No "hyvä", että muillakin ollu samanlaista. Sulla oli vielä niin samanlainen tilanne kuin minulla! Mekin asutaan tosi lähellä sairaalaa, myös joku pari kilsaa. Ollaan käyty yhdessä miehen kanssa siellä pari kertaa päivässä. Yleensä aamulla/aamupäivän hoidoilla (jonka jälkeen naperot vaan nukkuunukkuunukkuu ja lepoahan he vielä paljon tarvitsevatkin) ja sitten illemmalla toisen kerran. Mä en niinkään koe huonoa omatuntoa, mulla vaan noi hanat aukeaa jossain omituisissa tilanteissa :D En edes sairaalalla ole itkeskellyt (paitsi hiukan leikkauksen jälkeen), mutta esim. kotona tai joskus kaupassakin meinannu itku iskeä. Oon nyt aatellu, että nyt on vielä hiukan aikaa lepäillä ja ottaa rennosti. Tai siis annan itselleni luvan tehdä muutakin kuin käydä sairaalalla. Tosin lähinnä kotona oon kyllä oleskellu, oon tosi väsyny koko ajan! MUTTA jos ois muuta menoa, niin pitää se sallia itselle. Kohta vauvat kotiutuu ja sitten on ihan eri meininki :)
PoistaVoi ei tuota sun pumppaustarinaa! Tosi ikävää, että oot saanu siitä niin pahan mielen. Ei toi pumppaus kyllä mitään hirmu mukavaa touhua ole :D saa nähä miten tuota maitoa jatkossa tulee vai meneekö korvikeruokailuksi. Kokeilen kuitenkin josko sitä maitoa edes vähän saisi tulemaan, vaikka vähän korvikkeen kaveriksi.
Asiaankuuluvaa on, ja varmasti ihan tuttua suurelle osalle synnyttäneitä ja imetyshormonien marinadissa kypsyviä äitejä. Teillä on vielä aivan erityinen haaste just tuon erossa olemisen myötä. Herkkyys kuuluu asiaan, jotta on vastaanottavaisempi vauvojen tarpeille, se on luonnon tapa varmistella tuota tärkeää symbioosia. ❤
VastaaPoistaYmmärrän hyvin ettei tee mieli vääntää vettä rättiin joka käänteessä ;) – mutta aina kuin vaan mahdollista, kannattaa itkun antaa tulla eikä pidätellä. Kyyneleet ja itkeminen puhdistaa tehokkaasti mm. stressihormoneista, mitä on yleensä raskausaikana ja synnytykseen liittyen noin muutenkin suhteessa enemmän kuin muulloin.
Jaksamista! ❤
Voi kiitos! Aikamoista marinaadia tosiaan :p Ja tiesinhän mä, että tää on ihan normaalia, mutta ehkä koitin lypsää muiden kokemuksia vuodatuksellani :D Toki myös toi vauvojen keskola-aika tuo omat fiiliksensä tähän tilanteeseen, mutta ei se kauaa onneksi kestä, kun vauvoille menee niin hyvin ♥
PoistaNiin tuttua! Meillä matkaa sairaalaan oli (ja on) sellaiset 30 km joten mä tein niin, että olin siellä melkein koko päivän. Joka kerta tuntui pahalta lähteä kotiin ja viimeisinä päivinä ennen kotiin lähtöä vuodatin aina kyyneleitä kun Toukka piti jättää osastolle. Ja millään en meinannut suostua siihen, että yhtenä päivänä en mennytkään kun piti järjestellä vielä kotia Toukan tuloa varten. Omahoitaja sitten puhui järkeä ja jäin kotiin. Mutta silloinkin piti soittaa useamman kerran, että kuulin miten Toukalla meni.
VastaaPoistaTuo pumppaus oli kyllä viheliäistä puuhaa. Mä kotona pumpatessani katselin usein kuvia Toukasta. Sellainen annettiin vinkiksi osastolta kun tuskailin maidon nousun kanssa.
Meillä on myös hoitajat sanoneet, että kannattaa nyt myös muistaa levätä ja ihan hyvällä omalla tunnolla voi jäädä joskus kotiinkin. Kyyneleitä en oo vuodattanu, kun on pitäny lähtee pois osastolta, mutta olen varma, että tilanne olisi aivan toinen JOS naperoilla olisi ollut jotain "ongelmia". Meillä on vaan kaikki mennyt niin hitsin hienosti, että siinä mielessä en ole kokenut mitään suurta huolta jättäessäni heidät sinne. Jos asuttaisiin kauempana, niin uskoisin myös, että käytäisiin harvemmin, mutta oltaisiin sitten pidempi aika paikalla.
PoistaMinäkin oon saanu vinkiksi, että vauvojen kuvia voi katsella :) Ja niin oon tehnytkin aika useasti!
ON ihan normaalia (kaiketi) myös niille, joilal ei ongelmia ole. :) Ja joo, se teho-osasto-keskola-aika onkin siten vielä oma soppansa. Niistä pumppaushetkistä ja yöllisistä sellaisita varsinkaan. Voi niin monet kerrat olisi tehnyt mieli nakata koko pumppu parvekkeelta alas ja juosta keskellä yötä sairaalaan.
VastaaPoistaMeidän aikana sairaalassa oli vielä vierailuajat. Vauuvan luona sai olla 10-13 ja 15-20 paitsi silloin kun lääkäri oli toista vauvaa tutkimassa samassa huoneessa. Sitten vielä päälle se että pumppaamaan piti mennä erilliseen pumppaushuoneesen. Ja sinnekin saatoi olla jono. Ja sitten olisi pitänyt syödäkin jossain välissä.. niin eipä sitä hirveästi aikaa ollut olla vauvan luona.
Hmm, en muista mitä kaikkea aamulla tuli mieleen, kun tämän postauksesi luin, mutta mutta. Jaksamista, ja hyvä että päällisin puolin hyvä fiilis - itkut kuuluu asiaan! Ja itke tosiaan aina kun siltä tuntuu. Silloinkin vaikka tuntuu että taas paikalla on uusi hoitaja ja et millään kehtaisia itkeä.
Toi pumppu alkaa kyllä tympiä. Ja turhauttavaa, kun määrällisesti ei tule kovinkaan paljoa mitään joten ei toi loppupeleissä edes riitä vauvoille ruuaksi kuin ehkä pariksi päiväateriaksi. Kattoo nyt muuttaako vauvojen kotiutuminen tuota maitomäärää lainkaan. Jos ei, niin voip olla, että lopetan koko pumppauksen, koska vie tosiaan tuota aikaa ihan suotta jos määrät ei nouse.
PoistaKiitos tsempityksestä!
Moi mussu! Eksyin tänne matkablogin kautta, ja ihanasti kaikkea olet pohdiskellut. Voi pieniä ihmeitä, rakkauspakkauksia. ❤ Mä muistan ton saman tunteen. Ensin itkin sairaalassa ennen Mimmin syntymää, kun kaiken piti olla normaalisti ja yht'äkkiä jouduin sairaalaan, ja tuli tieto että Mimmi ei oo kasvanu pitkilleen, tai hyvin hyvin hitaasti. Aika järkytys, ja säikähdys. Ja hirveä huoli. Sitten, kun Mimmi syntyi, niin onnenitkut että neitillä kaikki ok, vaikka olikin niin mini. Ja sitten se tosiaan, että en olis raaskinut olla erossa neitistä laisinkaan. Jos kävi vaikka alhaalla kahvilla tai hetken edes ulkona, niin ahisti. Ja sitten kun tajusin että raskausmyrkytyksen myötä olis voinu käydä itellekin jotain, ja pienelle varsinkin, ja kun en ollu tajunnu tilanteen vakavuutta(esim.kävelin neuvolasta kotiin, vaikkei olis saanu. Onneks sitte kotoa sairaalaan taksilla sentään). Podin siitä huonoa omaatuntoa. Yms yms. Mutta niin vaan neitistä on tullut iso, taitava tyttönen. Ja niin teidänkin murut kasvaa ja kohta teillä on hulinaa. Lepää nyt, kohta on kiirus! Ja ihan hyvällä omallatunnolla, pienet on hyvässä hoidossa. Mutta tiedän niin tunteen ja ymmärrän, hormonit hyrrää ja heittelee. Tunteet menee vuoristorataa. Mutta ihanaa, kohta ootte koko sakki kotona, ja sitten vaan nautitte, nautitte kiireettömistä(?)vauvantuoksuisista päivistä, mulla on niin ikävä niitä. ❤ Nää meidän tyypit paahtaa mennä koko ajan. Onneks Onni tykkää paijailla ja pussailla, mamman poika. 😃 Jään seurailemaan teidän päiviä. Kaikkea hyvää sinne, silitykset vauvoille, halit koko salille! Kuulemisiin! ❤ -Anna
VastaaPoistaVoi vitsit, oli teilläkin aikamoinen alku! Mä en oikein muistakaan sitä...tai siis muistan, et käytiin sua moikkaamassa sairaalalla, mutta en yhtään tajunnu varmaan sillon, että millainen tilanne se sulle/teille oli! :( Mutta ihanaa, että Mimmistä on kasvanut niin mahtava isoneiti ♥ Ja Onnikin on niin iso jäbä jo! :) Mahtaa teilläkin aikamoista hulinaa olla ton kaksikon kanssa :) Kiitos tsempityksistä, kyllä tää tästä! Ja tuskin ihan mahottoman pitkä aika on enää kotiutukseenkaan. Sit pääsee elämään sitä omaa elämää..nyt tää on vähän tämmöstä "sinkoa sinne, sinkoa tänne..hoida vauvoja, mutta ihan muualla kuin kotona".
Poista